| |
| |
| |
|
Välineet
Maila
Ensi silmäyksellä sulkapallomailat eivät paljoakaan poikkea toisistaan. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että säännöt asettavat mailan mitoille sellaiset rajat, joita ei yleensä kannata ainakaan merkittävästi alittaa. Niinpä maila kuin maila on lähes tuon sallitun 68 cm pitkä, yleensä noin sentti puuttuu. Lavan leveys on 20 cm:n tienoilla kun säännöt sallisivat 23 cm. Mailan muodoissa näkee eroja, mutta niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta pelattavuuteen - sanovatpa markkinointimiehet mitä tahansa.
Nykyaikainen sulkapallomaila on yllättävän kevyt, vähimmillään jopa noin 80 grammaa. Kehitys on jo pitkään kulkenut kevyempään suuntaan. Nykyaikainen maila painaakin aina alle 100 g, kilpapelaajien mailat harvoin yli 90 g.
Materiaalit ovat suuresti kehittyneet viimeisten vuosikymmenien aikoina. Puumailoja näkee enää vain entisten kilpapelaajien kotona seinällä, siinä palkintokaapin vieressä. Ja jopa sitä paljon modernimpi rakenneratkaisu - alumiinikehys yhdistettynä hiilikuituvarteen - on väistynyt nykyaikaisen rakenteen tieltä.
Tämän päivän maila on rakenteeltaan yhtenäinen. Kehys ja varsi muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden ja maila on juuri niin kevyt kuin asianomainen pelaaja haluaa. Materialina on yleensä hiilikuitu, nykyään usein myös titaaniseos.
Mailan painon ja varren jäykkyyden tulee olla suhteessa pelaajan pelitapaan. Aggressiivinen ja vahva pelaaja tarvitsee jäykän varren. Sen sijaan juniori, vasta-alkaja tai muuten vaan vähemmän väkivahva pelaaja tekee viisaasti etsiessään melko joustavavartisen.
Vasta-alkajalle voisi riittää nyrkkisäännöksi: osta kevyt, ei ihan halpa muttei turhan kalliskaan.
Valitettavasti hyviä mailaostoksia ei voi tehdä ihan missä tahansa. Läheskään kaikkien urheiluliikkeiden, saati tavaratalojen urheiluosastojen, henkilökunnalla ei ole mainittavaa asiantuntemusta sulkapallotarvikkeista. Hyvin tyypillistä on, ettei osata sanoa edes mailan painoa. Sehän ei useinkaan lue mailassa, mutta lukisi kyllä niissä papereissa jotka tulivat mailalähetyksen mukana.
Myös urheiluhallien myymälät ovat vielä usein aika puutteellisesti varustettuja, erityisesti siellä, missä sulkapallo ei ole hallin päälaji.
Yksinkertainen neuvo on: katso, mitä kilpapelaajat käyttävät ja apinoi heitä. Tässä on tietysti se heikkous, että et ehkä tarvitse niin hyvää ja kallista mailaa, ainakaan aluksi. Lisäksi vahva smash-tykki luultavasti pelaa mailalla, joka on harrastajalle turhan jäykkävartinen.
Siispä todellakin, houkuttele joku kokenut pelaaja asiantuntijaksi mukaasi kauppakierrokselle. Ja jos niin käy, että kilpapelaajakaverisi haluaa säästää shoppailuvaivojaan ja sen sijaan myy sinulle vanhan mailansa, olet luultavasti tehnyt ihan hyvät kaupat.
Hyviä ostostilaisuuksia ovat myös sulkapallokisat. Niiden yhteydessä on aina yhdellä tai useammalla sulkisyrittäjällä jännityspalvelu ja myyntipöytä. Tarjolla on tavaraa, joka kelpaa huippupelaajillekin ja tiskin takana on taatusti asiantuntija.
Jänteet
Sulkapallomailan, kuten squash- ja tennismailojenkin, jänteet tehdään nykyään jokseenkin poikkeuksetta synteettisistä aineista. Toki luonnonjänteitäkin on saatavissa, mutta ei todellakaan aivan mistä tahansa. Nykyisellään luonnonjänteiden käyttö lienee tulkittavissa lähinnä erikoisuudentavoitteluksi, jota ei liene aikoihin esiintynyt ainakaan Suomessa.
Uuden mailan "ensiasennusjänteet" ovat usein korkeintaan keskinkertaiset laadultaan. Parasta niissä saattaa olla kestävyys, mikä saattaa tarkoittaa melkoista paksuutta. Tämä etu on käytännössä kimmoisuudesta pois.
Laadukkaita mailoja myydään myös ilman jänteitä. Ajatus on tietenkin ihan järkevä: asiakas voi laitattaa sellaiset ja sen merkkiset jänteet kuin haluaa. Käytännön syistä tällainen ei ole kovinkaan yleistä. Harrastajalle kelpaavat yleensä jänteet kuin jänteet, kilpapelaaja hankkii mailansa alun perin tietynlaisilla jänteillä.
Harrastaja tarvitsee nykyään mailanjännittäjän apua harvemmin kuin kilpapelaaja. Ennen saattoi olla toisin, kun halvoissa tai huonosti jännitetyissä mailoissa saattoi kehyksen reunan rei'issä olevat pikkuiset suojatupet olla huonossa kunnossa tai äärimmäisyystapauksissa jopa puuttua. Tarvittiin vain kova osuma lähelle kehystä ja se siitä jänteestä!
Nykyisin harrastajapelaajalla on joko idioottivarmat 'ensiasennusjänteet' tai sitten sen verran vähemmän ruista ranteessa kilpapelaajaan verrattuna, että jänteet kestävät kuukaudesta toiseen. Kilpapelaaja taas ei juurikaan lähde otteluun ilman muutamaa varamailaa, sillä hänellä on todennäköisesti laadukkaat, mutta ei-niin-hirveän-huippukestävät jänteet.
Huippuluokan pelaaja ei nimittäin useinkaan pelaa samalla mailalla kuin keskimäärin muutaman tunnin ennenkuin jänne katkeaa ja maila on vietävä korjattavaksi. Alempien luokkien pelaajilla jänteitä katkeilee huomattavasti vähemmän, johtuen heikommasta lyöntivoimasta. Jostain merkillistä syystä tämän kirjoittaja ei joudu jännittäjän asiakkaaksi aivan joka vuosikaan...
Jänteet voivat myös löystyä, ja ne voi joutua kiristyttämään tai jopa vaihtamaan tämän takia.
Mailan jännittäminen ei ole mitenkään ylivoimainen konsti opittavaksi, mutta harvat rivipelaajat sitä tekevät. Se nimittäin käytännössä vaatii erityisen jännityskoneen ostamista. Niiden hinnat alkavat alle tuhannesta eurosta, mutta kalliitakin laitteita löytyy. Kun sitäpaitsi on eri asia jännittääkö mailan, vai jännittääkö mailan hyvin, jätetään tämä työ melkein aina ammattilaiselle.
Jänteitä myydään 200 m:n rullissa, mistä yhteen mailaa kuluu noin 10 metriä. Pelaajat saavat mailaansa uudet jänteet hintaan viisitoista - kaksikymmentä euroa, riippuen jänteen laadusta ja hinnasta. -Ynnä monesta muusta seikasta, kuten siitä, oletko oman vai muun seuran pelaaja jne...´Jännityksen hinnasta hieman alle puolet on jänteiden osuutta.
Jänteen paksuus on merkistä ja tyypistä riippuen 0,68 - 0,85 mm. Kilpapelaajat ovat harrastajia tarkempia jänteiden kireydestä. Heillä jänteiden kireys on välillä 8-11 kiloa. Harrastajalle käy vähempikin. Toisaalta, 90-luvun useampikertaisen Suomen mestarin Robert Liljeqvistin 14:ää kiloa epäillään jopa Euroopan ennätykseksi.
Grippi
Vasta-alkajien vähemmän tuntema, mutta yhtäkaikki tärkeä mailan osa on niinsanottu grippi eli se nauha, joka on kierretty kahvan ympärille.
Gripillä on suuri merkitys otteen pitävyyteen. Niinpä sen joutuu aika ajoin vaihtamaan, sillä sehän luonnollisestikin kuluu ja saattaa vähitellen menettää pitonsa ilman selviä ulkoisia kulumisjälkiäkin.
Useimmat pelaajat suosivat melko sileitä muovinauhoja. Myös frotee-gripeillä on kannattajakuntansa.
Uudessa mailassa on aina jonkinlainen "ensiasennusgrippi", yleensä kaunis, mutta jokseenkin keskinkertainen pidoltaan. Senkin pääasiallinen tarkoitus on myydä mailaa. Kilpapelaaja laittaakin uuteen mailaan heti alkuun oman grippinsä, yleensä tämän alkuperäisen päälle. Useimmille käsille nimittäin sopiva kahvan paksuus saavutetaan juuri näin, alkuperäistä poistamatta. Joku pitää jopa kahtakin grippiä päällekkäin sopivan paksuuden aikaansaamiseksi.
Sopivan kahvan paksuuden löydät, kun otat mailan käteesi tavallisella rennolla peliotteella. Jos keskimmäiset sormet koskettavat peukalolihasta, kahva saa olla paksumpi.
Gripin käärimisen oppii aika nopeasti, varsinkin kun joissakin pakkauksissa on oikein kuvitettu ohje. Useimmiten grippejä saa noin kolmen kappaleen pakkauksissa, ja yksittäiselle gripille tulee tällöin hintaa vain euro tai pari. Kun yhdellä pelaa ainakin useita viikkoja, ei laadussa siis kannata kitsastella. Kun löydät hyvän ja itsellesi sopivan, osta niitä muutama varastoon, sillä saatavuudesta ei aina ole takeita.
'Pallo'
Aitosulkainen pallo koostuu 16:sta sulasta, jotka on kiinnitetty naru- ja liimasidoksin ohuella nahalla päällystettyyn korkkiseen nuppiin. Pallon painon tulee olla välillä 4,74 - 5,5 grammaa.
Säännöt, ja varsinkin käytännön maailma, tuntevat myös keinoaineisen pallon. Se on kestävämpi kuin aito sulasta ja korkista tehty, mutta sen lento-ominaisuudet eivät ole läheskään samanlaiset. Virallisissa kilpailuissa niitä ei voi käyttää, mutta monen harrastajakisan säännöt sellaisen sallivat.
Suuntaus tuntuu nyky-Suomessa olevan kohti luonnonsulan käyttöä. Tätä suuntausta tervehdittäköön ilolla, sillä kyseessä on tavallaan kaksi eri peliä. Eikä näin pieneen maahan kovin monta erilaista sulkista mahdu.
Sulkainen pallo
Pallon sulat ovat peräisin hanhesta tai Taiwanilla valmistetuissa palloissa ankasta. Poikkeustapauksessa on käytetty kanansulkiakin, mutta maailmankauppaan sellaisilla palloilla ei ole asiaa. Vain kolmea sulkaa kummastakin siivestä voidaan käyttää. Kun yhdessä pallossa siis oli sulkia 16 kappaletta, niin kahteen sulkapalloon tarvitaan suunnilleen viisi lintua.
Kun laadukasta sulkaista palloa tarkastelee lähempää, huomaa sulkien olevan aina samaan suuntaan. Sulan alapuoli on sulkahameessa ulospäin ja etureuna on ulkopuolella, jättöreuna sisäpuolella. Niinpä kunnollinen pallo lentäessään hieman pyörii, nimenomaan alaspäin pudotessaan vastapäivään.
Olisi loogista ajatella, että pyörimissuunta riippuu siitä kumman siiven sulkia on käytetty. Nyt on kuitenkin niin, että kaikkien pallojen tulee pyöriä samaan suuntaan. On ihan eri asia, lyödäänkö niinsanottu leikattu lyönti pallon pyörimisen myötä- vai vastasuuntaan. Tästä seuraa, että sulkien valmistajilla on kaksi mahdollisuutta: joko heittää ne vasemman siiven sulat pois, tai tehdä niistä sellaisia palloja, joissa sulan takareuna on ulospäin. Näköjään jälkimmäinen vaihtoehto on tullut valituksi.
Pallon laadusta saakin jonkinlaisen käsityksen jo sitä läheltä katsomalla. Se joko on huolellisesti tehdyn näköinen, säännöllisen muotoinen, sulat täsmälleen samanlaisia - tai sitten ei.
Valmistusprosessi sisältää vieläkin paljon käsityötä, mikä selittää korkeahkon hinnan. Nyrkkisääntöhintana voidaan pitää noin dollaria kappaleelta ja vähittäishintahan seuraa meilläkin dollarin kurssia. Tätä kirjoittaessa tusinan pallon tuubin vähittäishinta Suomessa on viidentoista euron suuruusluokkaa.
Tuubit on syytä säilyttää esimerkiksi jääkaapissa. Jotkut pitävät pakastimessakin, mutta oleellisinta ei ole kylmyys vaan kosteuden säilyminen. Palloa ei saa päästää kuivumaan, sillä silloin se haurastuu.
Kilpapelaaja ei koskaan osta pallojaan tavarataloista eikä urheiluliikkeistä mutta eipä niissä sulkaisia palloja yleensä kaupan olekaan. Ja jos on, niin niille ei ole siellä sopivaa säilytystilaa joten ne voivat olla lähes pelikelvottomiksi haurastuneita.
Seurat ja kilpapelaajat ostavat pallonsa suuremmissa erissä maahantuojilta, joista luettelo löytyy sulkapalloliiton webbisivulta. Harrastajan kannattaa asioida parhaiten varustettujen sulkapallohallien shopeissa.
Pallon nopeus
Pallon alkunopeudesta ja hidastuvuudesta on olemassa melkoisen vaikuttavia arvoja. Suurin Guinnessin ennätysten kirjassa mitattu lähtönopeus (smash- eli iskulyönnissä) on hieman yli 260 km/t, eli noin 72 metriä sekunnissa, mutta tämä on vielä kaukana suurimmista mahdollisista nopeuksista.
Hyvin luotettavilta vaikuttavat mittaukset, joita tehtiin maaliskuussa 2001 Sveitsin Avoimien yhteydessä, ei kylläkään itse kilpailuissa vaan erillisellä koejärjestelyllä. Pallon lentorata kuvattiin videonauhalle ja lentonopeudet laskettiin tietokoneella.
Mittaustulokset olivat vaikuttavia: naisten parhaasta tuloksesta vastasi (itse kisoissa naisten nelinpelissä hopealle yltänyt) Tanskan Helene Kierkegaard: 93,7 m/sek eli 337,2 km/h!
Ymmärrettävästi miesten puolella pantiin paremmaksi: Jim Laugesenin (Tanska) vastaavat luvut olivat 101,1 ja 364,0.
Leikitäänpä numeroilla: ihmisen tavallinen reaktioaika, eli se viive, jonka jälkeen vasta alkaa "toiminta", on 0,1 sekuntia. Tänä aikana sulkapallo lentäisi tuota vauhtia pitemmän matkan kuin oman kenttäpuoliskon keskeltä vastapelaajan takarajalle. Onko iskulyönnin torjuminen tekninen mahdottomuus?
Realismiin palataksemme, tuo pallon vauhdin hidastuminen, mahdollisuus lukea vastustajan peliä ynnä muutamat muut seikat tekevät sulkiksen pelaamisen sittenkin mahdolliseksi. Tai ainakin sitä todistettavasti pelataan... Mutta
kiirettä pitää!
Pallojen nopeus vaihtelee, vaikka sen oikeastaan ei pitäisi. Säännöissä on määritelty pallon nopeus oikeaksi, jos se takarajan päältä lyödyllä täysvauhtisella alakauttalyönnillä putoaa enintään metrin ja vähintään puolen metrin päähän takarajasta. Tästä seuraa, että sama pallo voi olla liian hidas tai liian nopea, riippuen siitä, miten korkeassa ilmanalassa kisa käydään!
Nykyisin nopeusmerkintänä on numerot 75, 76, 77, 78 tai 79 (nopein). Näistä Suomen ilmastoon sopivat lähinnä nopeudet 77-79. Luvut viittaavat pallojen painoon grain-mittoina. On myös käytetty nopeusmerkintää, jossa itse asiassa ilmaistaan pallon paino gramman kymmenesosina. Tällöin numerosarja on vastaavasti 48-52. Sekaannuksen lopulliseksi varmistamiseksi käytetään myös kansainvälistä numeromerkintää 1-5, missä 1 on hitain, siis 48 eli 75.
Vaikka mainitut nopeusmerkintätavat perustuvatkin pallon painoon, ei paino suinkaan ole ainoa pallon nopeuteen vaikuttava tekijä. Sännöthän sallivat sulkien pituudelle kuuden millimetrin ja sulkakartion leveydelle jopa kokonaisen senttimetrin vaihteluvälin. Muutenhan ei olisi mahdollistakaan tehdä 73-74 -numeroisia palloja, joilla on käyttöä hyvin ohuessa ilmassa eli korkealla, ja hyvin kuumassa ilmastossa.
Kilpailuissa pallojen oltava oikeaa nopeutta. Elleivät ne sitä suoraan tuubista otettuina ole, niiden nopeutta muutetaan taivuttamalla sulkien kärkiä ulos- tai sisäänpäin.
Pallot myydään lähes poikkeuksetta tusinan pallon tuubeissa. Nopeusmerkintä on yleensä melko huomaamattomasti tarrana tuubin jommassa kummassa päässä. Toisin kuin muovipallossa, sulkaisen pallon korkkinauhan väri (joka on melkein aina vihreä) ei merkitse mitään.
Muovipallo
Muovipallojen ainoa hyvä puoli on niiden kestävyys, josta seuraa, että niillä pelaaminen tulee oleellisesti halvemmaksi kuin sulkaisilla palloilla. Kappalehinta on hieman korkeampi, mutta kestoikä moninkertainen.
Siinä missä sulkainen pallo kestää harrastajallakin parhaassa tapauksessa yhden erän, muovisella voi hyvinkin pelata useamman tunnin - ja ellei sen vähittäisestä rispaantumisesta välitä, vaikka pitempäänkin.
Myös kunnollisessa muovipallossa on ohuella nahalla peitetty korkkipää, mutta sulkahame on korvattu muovisella jäljitelmällä. Tämä on yhtenä kappaleena liimattu korkin kuoppaan ja tuntuu olevan kovin herkkä irtoamaan.
Siinä missä luonnonsulkapallot ovat aina kokovalkoisia, ovat nykyään lähes kaikki muovipallot keltasulkaisia. Kieltämättä tämä tekee niistä paremmin näkyviä, varsinkin kun pelipaikan seinät ovat yleensä turhan vaaleat.
Kun pallot ovat ainoa nopeasti kuluva osa välineistöä, on muovipallojen käyttö jotenkin ymmärrettävää. Vielä voisi sanoa, että tietynlaisessa täystuhoiässä olevalle juniorivillikolle ei ehkä aluksi parane muunlaista palloa näyttääkään.
Muovipallojen nopeudet vaihtelevat paljon enemmän kuin sulkaisten. Niinpä niiden nopeus merkitään selvästi näkyviin. Korkkia ympäröivän nauhan väri on nopeimmasta hitaimpaan lueteltuna punainen, sininen tai vihreä.
Näistä useimmissa merkeissä sininen vastaa lähinnä luonnonsulkaista palloa. Vertailu on kuitenkin vaikeaa, poikkeavathan pallotyypit ominaisuuksiltaan melko selvästi. Oikeastaan muovipallolla ei voi lainkaan lyödä hyökkäysclearia, minkä seikan merkitys käynee ilmi kun eri lyönneistä puhutaan myöhemmin lisää.
Vaatetus ja jalkineet
Sulkapallo ei ole mainittavassa määrin välinelaji, joten on loogista ettei se ole "tekstiililajikaan". Varsinkin harjoitusolosuhteissa käy mikä tahansa mukava asu, eikä kilpailuasunkaan enää tarvitse olla vitivalkoinen.
Kansainväliset pelisäännöt eivät sano peliasusta yhtään mitään. Rajoituksia löytyy vasta kilpailusäännöistä, joiden mukaan perustapaus on jalkineet, lyhyet urheiluhousut tai -hame, pelipaita, -pusero tai -liivit. Lisäksi otsa- tai rannenauhat käyvät, ja tuomari voi olosuhteet huomioon ottaen hyväksyä erilaisia "joustoja".
Sen verran kuuma laji sulkis on, ettei pitkähihaisissa tai -lahkeisissa pelaaminen useinkaan tule edes mieleen. Paitsi ehkä meidän leveysasteillamme, silloin kun hallin lämmitys on epäkunnossa ja ulkona reipas pakkanen...
Jalkineiksi käyvät tavalliset matalapohjaiset sisäpelijalkineet, periaatteessa. Alan valmistajat myös tekevät suoranaisesti sulkapalloon tarkoitettuja jalkineita, ja sellaisia yleisesti käytetäänkin. Yllättävää kyllä, tällaiset erikoisjalkineet eivät ole mitenkään erityisen kalliita, eivät ainakaan kalliimpia kuin muotilenkkarit. Niihinhän valmistajan pitää vuosittain keksiä uusia trendimetkuja, ja se tietenkin maksaa.
Huomattakoon, että niin sanotut lenkkitossut eivät todellakaan sovi tähän kuvioon. Erityisesti tummapohjaiset kengät on jo monen hallinkin taholta selvästi kielletty. Lisäksi lenkkarit ovat yleensä aivan liian korkeapohjaisia, että niissä olisi turvallista harjoittaa niin nopeatempoista liikuntaa kuin sulkapallo on. Vammautumisriski on lajissamme melko pieni, mutta niissä harvoissa tapauksissa on enimmäkseen kysymys juuri nilkoista.
Korkeapohjaisilla kengillä pelaaminen on vaikeuksien kerjäämistä. Usko, älä kokeile!
