• Etusivu
• Mitä se on?
• Pelaaminen
• Välineet
• Tekniikka
• Taktiikka
• Harrastus
• Urheilu
• Sulkapalloliitto

     Sulkapallo - säännöt, välineet, tekniikka, taktiikka

Mitä on sulkis?

Sulkapallo poikkeaa muista mailapeleistä ehkä selvimmin juuri tuon lentävän pelivälineen kautta. Pallomaisuuttahan siinä ei ole kuin nimeksi, mutta eipä sitä myöskään kovin monessa kielessä palloksi kutsutakaan. Englanniksi nimiä on useitakin: virallisesti shuttle, mutta myös shuttlecock tai bird.

Lajin nimi on meillä sulkapallo kun se kaikkialla muualla maailmassa on badminton. Tai ei ihan kaikkialla; Virossa peli tunnetaan nimellä sulgpall.

Pallon sulkakartiosta seuraa erikoisia asioita pelivälineen lento-ominaisuuksissa. Suuri lähtönopeus- jopa suuruusluokkaa 100 m/sek - ja suuri hidastuvuus johtavat siihen, että kaikista pallopeleistä juuri sulkapalloa pelataan selkeimmin kolmiulotteisessa tilassa. Vieläpä aikatekijäkin kummittelee mukana, kuin neljäntenä ulottuvuutena.

Sulkapallosta on sanottu, urheilulääketieteen arvovallalla, että se on raskain maalla pelattavista pallopeleistä. Rasittavuus perustuu seuraaviin tekijöihin:
-Peli on hyvin nopeatempoista. Pallo ylittää verkon jopa noin kerran sekunnissa ja pelaaja joutuu liikkumaan koko kentän alueella.
-Pelaaja joutuu pallon eläessä koko ajan liikkumaan maksimaalisella teholla, koko ajan nopeasti vartalonsa massan liikenopeutta kiihdyttäen, jarruttaen ja liikkeen suuntaa muuttaen.
-Pelin luonne ja säännöt eivät salli erän aikana mainittavia taukoja. Pallo ei karkaa kauas vaan on heti uudelleen pelissä. Syötön vähäinenkin viivyttäminen ("keskittyminen") on virhe.

Klassilliseksi esimerkiksi sulkiksen rasittavuudesta on tullut eräs kuuluisa vertailutilasto vuodelta 1985. Tuona vuonna tennistähdet Boris Becker ja Kevin Curren kohtasivat All-England Championship'issä. Ottelun voitti Becker luvuin 6-3, 6-7, 7-6, 6-4. Sulkapallon MM-kisassa Calgaryssa Kanadassa taas Kiinan Han Jian löi Tanskan Morten Frostin luvuin 14-18, 15-10, 15-8.

Tällaisia lukuja näistä otteluista saatiin:

Tennislyöntien lukumäärään sisältyvät myös epäonnistuneet ja uusitut ykkössyötöt.

Loput laskelmat voikin sitten kukin tehdä itse. Vielä muutama reunahuomautus:

• Sulkapalloilijalla on ollut kaksinkertainen matka liikuttavanaan, mutta aikaa on siihen ollut puolta vähemmän. Suunnilleen sama pätee lyönteihin.
• Tenniskilpailussa on pallopoikia, jotka hoitavat pallot nopeasti pelaajille. Harrastajakisassa pallojen haeskelu lisäisi hukka-aikaa vielä melkoisesti tuosta 91%:sta.
• Tuonaikaisissa sulkapallosäännöissä ei vielä sallittu erien välissä 90:n sekunnin taukoa. Viisiminuuttinen ennen viimeistä erää kylläkin oli jo. Koko muu 71 minuuttia on painettu yhtäjaksoisesti!

Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus lajin fyysisestä puolesta. Ei sinne päinkään, sillä sulkapalloa voi pelata myös hyvin leppoisaan tahtiin ja kohtuuttomasti rasittumatta.

Eräässä kanadalaisessa tutkimuksessa on päädytty mielenkiintoiseen tulokseen: sulkapallon rasittavuus lisääntyy jyrkästi osaamisen lisääntyessä! Tenniksen rasittavuus nousee hyvin loivasti, tuskin lainkaan, vasta- alkajatasolta huipputasolle. Squash on rankimmillaan keskitason pelaajilla. Sulkapallon rasittavuskäyrä sen sijaan nousee koko ajan jyrkästi siirryttäessä aloittelijatasolta kohti huippuosaamista.

Toisin sanoen sulkapallo mitoittaa itsensä harrastajansa mukaan. Etsitpä rentoa kesäillan huvitusta tai kovinta mahdollista kuntorääkkiä, vastaus on sama: sulkapallo!

Mökkipelin suunnalta sulkista lähestynyttä on ehkä hieman vaikea saada uskomaan, että sulkapallo kova kilpaurheilulaji - vuodesta 1992 alkaen myös olympialaji.

Kuinka moni muistaisi oikean vastauksen, jos vaikkapa Trivial Pursuitissa kysyttäisiin: kuka oli ensimmäinen nainen, joka on koskaan edustanut Suomea olympiakisojen jossain mailapelissä? No, sulkapalloilija Anu Weckström tietenkin.

Missään muussa mailapelissä eivät suomalaiset ole olympialaisiin yltäneetkään sitten vuoden 1924. Sulkapallossa olemme olleet useamman pelaajan voimin koko sen ajan kun sulkapallo on ollut olympialajina eli vuodesta 1992.

Taustaa

Pelin 'juuria', merkkejä vastaavanalaisista peleistä ja leikeistä löytää niin Kreikasta, Egyptistä, Kiinasta, Intiasta kuin jopa keski-Amerikasta.

Kiinalainen Ti Jian Zi, joka tunnettiin jo viidennellä esikristillisellä vuosisadalla, on ehkä luettava enemmän sukulaislajin sulkajalkapallon kuin "badmintonin" edeltäjäksi. Pelivälinettä nimittäin hallittiin siinä jaloin, kuten myös muutamaa sataa vuotta myöhemmin Kreikassa tunnetussa pelissä.

Yhtenäistä historiallista jatkumoa ei kuitenkaan ole helppo löytää, jos sellaista lienee Euroopan ulkopuolella ollutkaan.

Myyttejä kyllä riittää. Yksi sellainen on käsitys lajin synnystä eräillä puutarhakutsuilla. Toinen, vähemmän tunnettu mutta tavallaan uskottava, selittää lajin keskiamerikkalaista alkuperää olevaksi.

Sinänsä pitää varmaankin paikkansa, että espanjalainen historioitsija Gonzalo Oviedo y Valdez kuvasi azteekkien sulkapallomaisen pelin, jonka säännöt oli kuulemma säätänyt itse Montezuma II. On myös täysin mahdollista, että se kulkeutui amerikankävijöiden mukana Espanjaan ja tuli siellä suosituksi huvittelumuodoksi.

Mutta sulkapallon alkumuoto se ei ollut, sillä sulkapallonkaltainen peli on tunnettu Euroopassa jo satoja vuosia ennen Kolumbuksen syntymää.

Pidot Badmintonissa

Kerrotaan, että välineiden kanssa jouduttiin hieman improvisoimaan: valmiin pallon puutteessa otettiin samppanjapullon korkki (joista tilaisuudessa tuskin oli puutetta) ja kiinnitettiin sulat siihen.

Herttuan maatilan nimi oli Badminton House. Uusi peli oli syntynyt! Ei sentään, mutta kai ainakin peli oli saanut uuden nimen?

Oikeastaan ei edes sitäkään. Nuo kuuluisat kutsut pidettiin loppukesästä 1873, mutta jo 1860 oli lontoolainen lelukauppias Isaac Spratt julkaissut vihkosen "Badminton Battledore - a new game", josta kylläkään valitettavasti ei ole säilynyt yhtään kappaletta. Siis Badminton House lienee sittenkin antanut lajille nimen, mutta jo kauan ennen noita kuuluisia kutsuja.

Englantilainen upseeristo kulki tuolloin paljonkin Intian ja Englannin väliä ja niin kulkivat erilaiset vaikutteetkin. Peli, jota mainituissa kutsuissa pelattiin, oli lähinnä sitä, mitä Intiassa kutsuttiin nimellä poona, samannimisen vuoristokaupungin mukaan, joka sijaitsi muutaman kymmentä mailia Bombaysta kaakkoon.

Eurooppalaiset juuret

Joko intialaiset tai luultavimmin britit olivat ainakin lisänneet pelaajien väliin verkon. Tämä oli oleellinen muutos. Pelin eurooppalainen edeltäjä, "Battledore and Shuttlecock" tai etelämpänä "Jeu de Volant" oli yhteistoimintapeli, jossa useampi pelaaja pyrki pitämään palloa elossa mahdollisimman pitkään.

Jänteillä varustettu maila sen sijaan on uusi keksintö. Varhaisista 1300-luvun piirroksista 1800-luvun puolelle maila oli lautamainen ja jänteet ilmestyivat mailaan ilmeisesti vasta 1800-luvulla.

Renesanssiajalle tultaessa tiedot pelistä lisääntyvät. Herrasväen huvina se kuitenkin pysyi, jopa hoviurheiluna. Ranskassa tämä "Jeu de Volant" on 1700- luvulla tunnettu paikkakunnasta riippuen useammilla nimillä, Anjoussa "Grièche", Lyonin seuduilla "Picandeau" tai "Coquantin", Champagnessa "Pilvotiau".

Ruotsin kulttuurikuningatar Kristiina (1632-1689) peluutti hoviväellään "fjäderboll" -peliä, aiheuttipa sen kautta yhden hovielämän tylsyydessä niin tuiki tärkeän skandaalinkin. Hän nimittäin painosti vieraansa, normandialaisen protestanttiteologin ja yleisneron Samuel Bochartin pelaamaan kanssaan sulkaa niin rankasti, että vieraan piti vauhdissa pysyäkseen riisua viittansa lisäksi jopa peruukkinsa. Eli pelata senaikaisen näkemyksen mukaan lähes alasti... Eikä luonnollisestikaan ole mitään syytä olettaa, että Kristiinan hovin kuuluisin filosofivieras Descartes olisi välttynyt fjäderbollin pelaamiselta.

Vielä kauempaa Euroopan itälaidalla peli on tunnettu pitkään. Pietarin taidemuseosta on löytynyt Alexander Varnekin vuonna 1825 tekemä maalaus, jossa 13-vuotias säätyläispoika pitelee karkeatekoista sulkapallomailaa. Pöydällä oleva sulkapallo on hämmästyttävän nykyaikaisen näköinen. Kuvan malli, Roman Tomilov nimeltään, lienee siis Venäjän ensimmäinen nimeltä ja ulkonäöltä tunnettu sulkapalloilija.

Järjestäytyminen urheilulajiksi

Pian nousi eteen tarve yhdenmukaisista, kirjoitetuista säännöistä. Tämä kulttuuriteko on kirjattu Englannissa Bath Badminton Clubin nimiin vuodelle 1887. -Ehkä aiheettomasti, sillä eräiden lähteiden mukaan eversti H. O. Selby olisi laatinut ja painattanut ensimmäisen sääntövihkosen Karachissa Intiassa jo kymmenen vuotta aikaisemmin.

Vielä kului melkoisesti aikaa ennenkuin lajiliitto International Badminton Federation perustettiin vuonna 1934. Sen kotipaikaksi tuli - kuinka ollakaan, Gloucestershire, Englanti. Yhdeksän perustajajäsentä olivat Kanada, Tanska, Englanti, Ranska, Irlanti, Hollanti, Uusi Seelanti, Skotlanti ja Wales. Brittiläinen maailmanvalta oli siis varsin hyvin edustettuna.

Tänä väliaikana oltiin sääntöjäkin ehditty virittää, jokseenkin siihen muotoon millaisena me sulkiksen nykyään tunnemme. Vuoden 1901 sääntöuudistuksessa muun muassa tiimalasin muotoinen kenttä muuttui nykyiselleen ja väen määrä kenttäpuoliskolla rajoitettiin kahteen.

Vuonna 1899 aloitettiin All England Championship -turnaus, joka säilyi pitkään eräänlaisena epävirallisena maailmanmestaruusturnauksena. Miesjoukkueiden joukkuekilpailu Thomas Cup pelattiin ensimmäisen kerran vasta 1948. Silloin oli sulkapallon maihinnousu Suomeenkin jo alkanut.

Jokamiehen pelistä urheiluksi

Nykyään kehitys on jo pitkään kulkenut siihen suuntaan, että peliä pelataan kunnon välineillä. Sulkapallovälineiden maahantuojat ja muut sulkisyrittäjät viestittävät nykyään yhä laadukkaampien välineiden kaupan lisääntymisestä.

Sulkisbuumi on todellisuutta, ja nimenomaan 'vakavasti' harrastavien määrä lisääntyy nopeammin kuin kesämökkipelaajien tai kilpapelaajien.

Kilpasulkis on ollut mukana kuvassa heti siitä lähtien, kun Suomen Sulkapalloliitto perustettiin vuonna 1954.

Suuren yleisön silmissä sulkapallosta tuli julkisesti noteerattava kilpaurheilulaji oikeastaan vasta kun Pontus Jäntti voitti nuorten euroopanmestaruuden vuonna -87. Siitä alkoi kilpapelaajien, harrastajien ja pelipaikkojen määrän nopea kasvu, jota 90-luvun alun lama vain tilapäisesti loivensi.

'Pelin henki'

Sulkis on mitä suurimmassa määrin herrasmieslaji, muun muassa mitä tulee pelaajien ja kisayleisön käyttäytymiseen. Vaikka kisaa vedettäisiin kuinka veren maku suussa, saattaa jokin pelin sattumus, vaikkapa toisen yllättävä virhe, irroittaa pelaajilta hymyt ja parit leppoisat välikommentit verkon ylitse. Ja sitten taas raatamaan.

Joskus pallo ratkeaa ilmeisellä onnenkantamoisella. Esimerkiksi pallo osuu verkkonauhaan mutta pyörähtää silti yli, tai pokalyönti lipsahtaakin vastustajan ulottumattomiin. Tällöin kuuluu asiaan anteeksipyytävä ele tai sana - yksi viehättävimpiä piirteitä sulkiksen sivistyneessä ilmapiirissä.

Asiallinen ja sävyisä käytös on kunniassaan sulkapallokentillä. Hallitsematon kielenkäyttö on sen verran harvinaista - myös harjoitustilanteissa - että sellainen herättää huomiota. Monessa muissa lajeissa tuo "peruskoululaisen pilkku" viuhuu ilmassa niin tiheään, ettei kenellekään tule mieleenkään niitä noteerata.

Tuomaria ei kilpailussa useinkaan tarvita. Onneksi, sillä heitä on vähän. Kaikki Suomen sulkistuomarit eivät riittäisikään suuressa kansallisessa kisassa siihen, että jokainen ottelu pelattaisiin pää- ja syöttötuomarin johdolla. Niinpä tuomarit säästetään korkeampien luokkien peleihin ja loppuotteluihin. Syöttötuomari on kotimaisissa kisoissa harvinaisuus, jopa SM-kisoissa.

Tätä ei pidä ymmärtää tuomarinviran vähättelyksi. On muuten pidettävä suurena tunnustuksena sulkapallotuomariemme ammattitaidolle sitä, että suomalainen Björn von Veh kutsuttiin töihin Sydneyn olympialaisiin.

Pääsääntöisesti pelaajat kuitenkin tuomitsevat pelinsä itse. Kumpikin katsoo rajatuomiot omalla puolellaan ja toinen tyytyy siihen. Jos erimielisyyttä syntyy, pelaajat hyvin nopeasti sopivat let'istä eli pallon uudelleen pelaamisesta. Yli viiden sekunnin väittelyyn rajatuomiosta pätee sama kuin kirosanailuunkin: niin harvinainen ilmiö, että kelpaa joskus esiintyessään melkein päivän puheenaiheeksi!