| |
| |
| |
|
Tekniikka
Sulkapallo on hyvin tekninen laji. Sitä ei mielellään usko se, joka on katsellut vain vasta-alkajien pallottelua lähietäisyydeltä verkon yli. Mutta eipä sellaisessa vielä mitään tekniikkaa tarvitakaan.
Kilpapelaajan tulee osata laaja joukko erilaisia lyöntejä, mailaotteita ja hämäyksiä. Myös liikkuminen kentällä on fyysisesti ja teknisesti vaativampaa kuin missään muussa mailapelissä. Pelialue pitää osata hahmottaa kolmiulotteisena tilana. Ratkaisuilla ja niiden toteuttamisilla on aina jumalaton kiire.
Sulkapalloa on tapana kehua alhaisesta aloituskynnyksestä. Toisaalta se on selkeä haitta lajin edistymisen, ja jopa julkisuuskuvan kannalta. Koska nimittäin tuollainen kevyt pompottelu onnistuu jo heti ensi yrittämällä, ei lajin opiskelemisen tarpeeseen todellakaan törmätä automaattisesti. Niin sitten pelikaverin kanssa pompotellaan ehkä vuosikaudet, taidon kohentuessa vain hitaasti, jos lainkaan. Sitten kun eräänä päivänä ruokahalu on syömällä kasvanut sellaiseksi, että kilpaileminen rupeaa kiinnostamaan, ollaan pulman edessä: tekniikka on päin seiniä.
On varmaan turhauttavaa raavaan miehen hävitä toissasyksynä aloittaneelle juniorinatiaiselle, kun itse on raatanut kentällä vuosikaudet. Näin se kuitenkin on, kun vastakkain pannaan toisaalla oikean valmennuksen opettama tekniikka, toisaalla alkeellinen liikkuminen kera paistinpannuotteen.
Selkeästi sanoen: sulkapallokin pitäisi aloittaa ainakin kurssilla, ja mieluummin jatkuvalla valmennuksella. Vaikkapa alkuun vain kerran viikossa, mutta omatekoisten tekniikkojen muuttaminen myöhemmin on ihan turhaa pelaajan ja valmentajan kiusaamista.
Ote mailasta
Tarkkaan ottaen ei ole olemassa yhtä oikeaa mailaotetta, vaan niitä on varsin monta. Mailaotteissa on paljon oppimista, sillä sopivasti väärillä mailaotteilla ei välttämättä saa palloa lentämään haluttuun suuntaan. Mutta saapahan kätensä kipeäksi.
Nimestään huolimatta vamma nimeltä tenniskyynärpää vainoaa myös sulkapalloilijoita. Mutta ei kaikkia, vaan ainoastaan väärällä otteella lyöjiä.
Sulkapallolyönnin keskeinen ajatus on voimakkaan kyynärvarrenkierron käyttö, ei siis kyynärvarsi-käsi-maila -systeemin käyttö jäykkänä kokonaisuutena, kuten esimerkiksi tenniksessä. Kehitys tenniksessäkin on tosin kuulemma kulkenut kiertolyönnin suuntaan, samalla kun mailat ovat keventyneet.
Tenniskyynärpää on ehkä maailman tunnetuin rasitusvamma. Ilmiöllä on viisaampiakin nimiä, mm. "olkaluun sivunastan tulehdus" ja "lateraalinen epikondyliitti".
Rehellisyyden nimessä mainittakoon, ettei väärä mailaote sulkiksessa ole suinkaan ainoa tapa tämän vaivan hankkimiseen, vaan golfista ja jopa tavallisesta toimistotyöstä sen voi saada ihan yhtä hyvin. Varmaan sitä joku työpaikkalääkäri jo kutsuukin 'hiirikyynärpääksi'.
Sitä voidaan hoitaa niin lääkkeillä kuin kirurgisestikin, mutta ennaltaehkäiseminen on fiksuinta: lyö alusta alkaen oikein, niin et tule (toisin kuin tämän kirjoittaja) koskaan tietämään, miltä tenniskyynärpää tuntuu!
Sulkapallon keskeisiä otteita nimitetään yhteisellä nimellä myös kirves- tai vasaraotteeksi. Niiden selkeänä tunnusmerkkinä on mailan lavan suunta: jos lasket mailan vapaasti eteesi vyötärölinjan alapuolelle, oikean otteen tunnet siitä, että mailasi lapa on pystysuorassa. Jos se on taas vaakasuorassa, on kyseessä niinsanottu paistinpannuote, eli juuri se, millä tenniskyynärpää vuorenvarmasti saadaan.
Valitettavasti tuon paistinpannuotteen omaksuu puoliautomaattisesti lähes jokainen, joka lähtee itsekseen opettelemaan. Siinäpä hyvä syy aloittaa sulkisharrastus kurssilla! Väärästä otteesta irtitotuttautuminen nimittäin on todella vaikeaa, ja se nimenomaan on sitä vaikeampaa, mitä kauemmin on "paistinpannulla" pelannut.
Yleisote
Kämmenpuolen lyönneissä käytettävässä yleisotteessa peukalo kääntyy muita sormia vastaan, kun taas rystyotteessa peukalo tulee mukaan tukemaan otetta. Lyöntiliikkeen oleellinen osa on ranteen, tai oikeammin siis kyynärvarren kiertoliike. Siis ei todellakaan se nyökkäävä liike, jolla paistinpannuotteella lyödään!
Mailaan tartutaan kuin se olisi naapurin käteltävä käsi. Mailan lapa on pystysuunnassa, peukalo menee luontevasti eri puolelle kuin muut sormet. Etusormen ja muiden sormien väliin jää pieni rako. Ote on rento ja herkkä.
Sivulta, jomman kumman sivurajan luota lyötäessä tämä kirvesote olisi oikeastaan ainoa mahdollinen. Ylhäältä lyötäessä asia on hieman monimutkaisempi. Tällöin oikea lyönti muistuttaa suuresti heittoliikettä: edellä lähtee liikkeelle kyynärpää, ja mailakin liikkuu aluksi kantti edellä. Vasta lähellä kosketuskohtaa alkaa kyynärvarrenkierto, joka vasta antaa mailan lavalle sen huippuvauhdin.
Hyvä tapa ottaa tuntumaa lyöntiliikkeeseen on panna aluksi maila pois ja heitellä pelkkää palloa. Siinä voi tehdä muun muassa sen havainnon, että pallo lähtee paremmin kun heitto alkaa kyynärpään taakseviennillä.
Oikein tehty kyynärvarrenkiertolyönti on suoritus, jossa suhteellisen vähällä lihastyöllä annetaan pallolle todella melkoinen vauhti. Kun se kunnolla sujuu, ollaan jo aikamoisen osaamisen puolella. Räväkkää smashia tai riittävän tehokasta clearia ei suinkaan tehdä raa'alla voimalla vaan hyvällä tekniikalla.
Peukalo- eli rystyote
Rystylyönnissä käytetään kirvesotteen muunnosta, jossa peukalo tulee mukaan tukemaan otetta. Tilanteesta riippuen peukalo tulee joko mailan kahvan leveälle sivulle tai sille kapealle särmälle, joka on kahdeksasosakierroksen verran leveältä sivulta ylöspäin. Peukalon paikan määrää se, kuinka korkealta lyönti lähtee: Mitä korkeammalta, sen enemmän maila kääntyy verrattuna kämmenotteeseen.
Kämmenlyönnille tunnusomainen mailan saattoliike ei yleensä rystylyönnissä ole pitkä, jos sitä on ollenkaan. Kämmen- ja rystylyönnit eivät ole keskenään symmetrisiä tapauksia, vaan rystylyönnin tekniikka on aika lailla erilainen.
Rystyote on käyttökelpoisempi kuin voisi luullakaan. Myös vartalon eteen tulevat pallot, ja jopa mailakäden puolelle hieman ohi vartalon tulevat pallot otetaan paljon helpommin rysty- kuin kämmenotteella.
Muut mailaotteet
Verkolla pelattaessa voidaan joutua käyttämään niinsanottua sormiotetta. Kun mennään verkolle palauttamaan droppia, ei tanakasta kämmen- tai rystyotteesta ole hyötyä. Pallo todennäköisesti ponnahtaa sen verran liian korkealle, että vastustaja pääsee tappamaan pallon verkolta.
Mentiinpä verkolle rysty- tai kämmenpuolelle, pitää mailan olla ensisijaisesti sormien varassa, kämmenpohjaa tuskin lainkaan koskettaen. Maila on mahdollisimman korkealla, sillä palloon on osuttava mahdollisimman lähellä verkkonauhaa. Osuessaan mailaan pallo ei kimmahda korkealle, sillä maila myötää pehmeästi ja pallon liike sopivasti kuoleutuu.
Tietenkin otteessa piilee myös ansa vastustajalle. Jos otetta yhtäkkiä tiukennetaan ja tehdään nopea rannevippaus, verkkodrop muuttuukin yllättäen nostoksi taakse. Ja taas tulee vastustajalle kiire!
Kun pelaaja pääsee hyökkäämään suoraan verkolle, hän menee palloon käsiksi reippaasti maila edellä, niinsanotulla rush-otteella. Se muistuttaa ulospäin erehdyttävästi perinteellistä paistinpannuotetta, mutta parhaimmillaan sekin on aito ranteenkierto-ote.
Omaksi otteekseen voidaan vielä lukea rystysyötössä käytettävä ote. Siinä peukalo ja etusormi ovat selvästi kahvan kartiomaisessa osassa, millä saadaan aikaan luontevampi mailakäden asento. Muuta käyttöä tällä otteella ei ole.
Liikkuminen
Kuten sanottu, sulkapallo on mailapeleistä nopein ja rajuin. Näyttäisi, että siinä ei juoksemalla ehdi minnekään, peli on siihen aivan liian nopeatempoista.
Itse asiassa, tuo nyt oli vähän kärjistettyä. Toki varsinaisia juoksuaskeleitakin tulee otettua, sitä enemmän, mitä pitempi matka on liikuttavana.
Silti sulkapalloliikkumista luonnehtii selvimmin niinsanottu chassée-askel. Nimitys on komea, mutta se on ihan tavallinen sivuloikka, eli edetään menosuunnan puoleisella jalalla ja seuraavaksi siirretään taaempi jalka etujalan viereen. Tarvittaessa toistetaan.
Käyttökelpoisimmillaan chassée-askel on taaksepäin liikkuessa. Ideana on se, että taaksepäin juoksemisen sijasta käännetään mailakädenpuoleinen kylki edelle ja edetään sivuttain, paljon nopeammin kuin takaperin juosten.
Hyödyllinen muunnos tästä on ristiaskel, jossa vasen jalka (oikeakätisellä pelaajalla, joka etenee oikea kylki edellä) siirtyy oikean ohi, joko taka- tai etukautta. Ristiaskel on sitäpaitsi vähemmän rasittava kuin chassée-askel.
Samasta syistä ihan tavallinen takaperin käveleminen tai juokseminen on ihan hyvä liikkumistapa silloin kun ei ole aivan tavaton kiire, esimerkiksi vastustajan lyömää korkeaa clearia haettaessa.
Eteenpäin liikuttaessa käytetään myös niinsanottua double-steppiä, joka on aika lailla sama asia kuin jokaisen tanssitaitoisen tietämä vaihtoaskel: edetään etummaisella jalalla, siirretään takajalka sen luokse ja edetään uudelleen etujalalla. Toisin sanoen hiukan sama kuin chassée-askel, mutta eteenpäin. Toinenkin ero on: double-stepissä ei paino ehdi lainkaan asettua etujalalle.
Vartalon kääntäminen vaatii aikaa. Siksi liikkeelle on lähdettävä, jos mahdollista, kääntämättä koko laivaa, ainakaan heti. Jalkojen asennon kääntäminen on nopeampaa.
Joka tapauksessa sulkapallon liikkumistekniikassa tärkeää on voimakas lähtöponnistus ja nopea liikkeellelähtö. Murto-osasekuntia myöhemmin sitten selviää, kuinka kiire todellisuudessa oli.
Valmiusasennosta on aina helpompi lähteä niihin suuntiin, jotka pelaajan jalkojen määrittelemä suunta osoittaa. Muihin suuntiin lähteminen vaatii, kuten sanottu, jalkojen siirtämisen siten, että eteneminen voidaan tehokkaasti aloittaa.
Valmiusasento
Vastustajan lyödessä pelaajan pitää olla valmiina lähtemään mihin suuntaan tahansa. Valmiina olemisella tarkoitetaan sekä paikkaa että asentoa: oman lyönnin jälkeen pitää pyrkiä pois kentän reunalta tai kulmasta, kohti aluetta, jota nimitetään pelikeskukseksi. Kun pelikeskukseen päästään, sieltä pitää myös olla valmis pääsemään pois.
Tyypillinen valmiusasento on kevyt haara-asento, jalat melko rinnakkain, maila ylhäällä ja mailakäden puoleinen jalka vähän edellä. Polvet ovat hieman koukussa, ja paino päkiöillä. Suorilta jaloilta ei pääse nopeasti liikkeelle, eikä myöskään jos kantapäät ovat tiukasti lattiassa.
Näin siis pelin aikana, mutta syöttöä odotetaan hieman toisin. Syötön vastaanottajalla mailakäden puoleinen jalka onkin takana ja vapaan käden puoleinen kylki selkeästi edessä. Tämä johtuu siitä, että syöttö on erittäin todennäköisesti pitkä, ja täten ollaan valmiiksi siinä asennossa, millä päästään nopeasti takarajalle noilla mainituilla chassée-askelilla. Toisaalta, mailapuolen jalalla on hyvä ponnistaa eteenpäin siinä tapauksessa, että syötöstä tulikin lyhyt.
Nelinpelissä näkee laajempaa valikoimaa syötönvastaanottoasentoja kuin kaksinpelissä. Tämä johtuu siitäkin, että käytännön syöttövaihtoehtoja on enemmän kuin kaksinpelissä. Vastaanottajalla on myös suurempi kiire, sillä pallon lentorata syöttäjän mailasta palautushetkeen on yleensä merkittävästi lyhyempi.
Edelleen valmiina olemisesta puheenollen: erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen, ettei mailan lavalla juurikaan pelin kestäessä ole asiaa vyötärölinjan alapuolelle. Lob-lyönnin jälkeen maila nousee heti ylös, samoin jos on yläkautta lyötyä lyöntiä saatettu alas, maila nousee heti valmiusasentoon.
Molempien käsien tulee olla melko ylhäällä ja vapaasti irti vartalosta. Tällä tavalla saadaan vartalon liikkuminen vapaaksi ja helpoksi. Maila on aina helpompi ja nopeampi pudottaa alas kuin nostaa ylös. Sitäpaitsi suurin osa lyönneistähän lyödään kuitenkin vähintään pelaajan ylävartalon korkeudelta.
Pelikeskus
Kaksinpelin taktiikassa niin tärkeä pelikeskus on jossain määrin abstrakti käsite. Sitä ei voisi piirtää kentän pintaan, sillä sen paikka muuttuu. Yksinkertaistaen sanottuna se alue, josta pelaaja parhaiten kykenee liikkumaan kaikkiin niihin paikkoihin, joihin hän voi joutua vastustajan seuraavaa lyöntiä palauttamaan.
Tietenkin se suunnilleen sijaitsee keskellä kenttää. Siis suunnilleen. Sen 'oikea' sijainti vaihtelee tilanteen mukaan, riippuen siitä mihin seuraava pallo on 'keskimäärin' odotettavissa. Kun pelataan verkolla, pelikeskus on varsin edessä. Se myös siirtyy sivusuunnassa sinne päin, missä vastapelaaja on.
Sinne pelikeskukseen pelaajan kuitenkin pitää pyrkiä oman lyöntinsä lyötyään. Tärkeintä on lähteä heti lyönnin jälkeen nopeasti liikkeelle kohti pelikeskusta, vaikka vauhti sitten hidastuukin. Vastustajan lyönti voi aiheuttaa pikaisen muutoksen matkasuunnitelmaan - esimerkiksi: heti takaisin - tai sitten joudutkin kulkemaan uuteen lyöntipaikkaan pelikeskuksessa käymättä. Sinne päin kuitenkin pitää heti lähteä.
Ole tarkkana vastustajan lyönnin hetkellä, vaikket pelikeskukseen ehtisikään. On parempi olla valmiina hieman väärässä paikassa kuin tuhatta ja sataa matkalla jonnekin - minne tarkkaavainen vastustaja takuulla EI nyt lyöntiään suuntaa!
Muuan alan vanha peruskirja ilmaisee asian tyhjentävästi ja sarkastisesti: "pysähdy vastustajasi lyönnin ajaksi ellet ole selvänäkijä"... Silti vielä tämä lievennys: ihan konkreettista pysähtymistä ei välttämättä tarkoiteta. Sellaiseen ei yksinkertaisesti ole aikaakaan, muulloin kuin ehkä oman korkean clearin jälkeen.
Kysymyksessä on enemmänkin kontrollin saavuttaminen omaan liikkumiseen. Missään tapauksessa ei ole syytä olla ottamassa juoksuaskelia juuri silloin kun vastustaja lyö.
Seuraavassa kuvataan oikeakätisen pelaajan liikkumista, ellei nimenomaan ole toisin mainittu. Kämmenpuolellahan tarkoitetaan sitä puolta, missä lyödään kämmenlyönti, oikeakätisellä siis kenttäpuoliskon oikeaa puolta.
Rystytakanurkasta voidaan lyödä myös kämmenlyönti, käytännössä toki vain lyönnit yläkautta tulevat kysymykseen. Tämä ei ole edes harvinaista mutta vaatii kyllä jo vähintään kohtalaista liikkumiskykyä.
Liikkuminen kämmenetukulmaan
Kerrataan vielä, että hyvässä valmiusasenossa jalat eivät ole rinnakkain vaan mailapuolen jalka on hieman edellä. Niinpä normaalikokoinen aikuispelaaja pääsee pelikeskuksesta kämmenetunurkkaan yhdellä double-step -askeleella, ristiaskeleella tai kolmella juoksuaskeleella: oikea-vasen-oikea.
Kummassakin tapauksessa pelaajan maila on osumahetkellä verkon päädyn luona ja oikea jalka on tukijalkana lattiassa, mailakäden alapuolella. Maila on ollut koko ajan jo edessä; sitä ei siis heilauteta lyöntiasentoon vasta lopuksi. Vartalo on pystyssä; ulottuvuutta parannetaan askelta pidentämällä eikä ylävartaloa taivuttamalla.
Lyönnin jälkeen palataan kohti pelikeskusta, joko yksin tukijalalla ponnistaen tai siirtäen toisen jalan tukijalan viereen. Liiallinen kurkottaminen kostautuu juuri tässä: jos paino on vankasti tukijalalla, takaisinlähtö on liian hidasta.
Liikkuminen rystyetukulmaan
Rystyetukulma on astetta vaikeampi, sillä nopeaa liikkumista varten jalat ovat valmiusasennossa hieman väärin päin. Nopeintahan liikkeellelähtö on jalkojen suuntaan: eteen oikealle tai taakse vasemmalle.
Luonteva, muttei kovin nopea tapa on astua ensin lyhyehkö askel vasemmalla ja sitten pitempi oikealla vasemman jalan ohi etukautta. Näin ollaan verkolla oikea eli mailakäsi ja oikea jalka edellä.
Takaisin tullaan samaa tietä kun mentiinkin, oikean jalan siirtyessä etukautta takaisin ja vartalon samalla kääntyessä myötäpäivään.
Tässä kuitenkin kuluu aikaa, ja varsinkin juuri tuohon ensimmäiseen askeleeseen. Nopeammin pääsee liikkeelle pienellä jalkojenvaihtohyppäyksellä: oikea jalka siirtyy taaksepäin ja vasen eteenpäin, ja hypähdys onkin itse asiassa jo se vasemman jalan askel. Seuraavaksi vain oikean jalan nopea askel eteen ja ollaan hyvässä lyöntiasemassa.
Liikkuminen kämmentakakulmaan
Mikäli lähdetään pelikeskuksesta, niin täysikasvuisen pelaajan pitäisi päästä takanurkkaan kahdella chassée-askelella tai kahdella ristiaskelparilla.
Edelleen tässäkin edetään mailakäsi edellä, koko mailakäden kylki takarajaa kohti käännettynä. Lyönnin alkaessa oikea jalka on tukevasti lattiassa - mikä ei tarkoita, että se olisi koko lyönnin ajan.
On erittäin tärkeää, että lyöntiin ponnistetaan jalkaterä takarajan suuntaisena, muutoin akillesjänne altistuu kohtuuttoman suurelle rasitukselle.
Vielä tärkeämpi nilkan asento on lyöntihypystä maahantullessa, jolloin pelaajan koko paino tulee takajalalle.
Lyödessä voidaan nimittäin tehdä joko kääntö- tai suora hyppy. Pelaaja on lyönnin tapahtuessa ilmassa, ja useasti vielä nopeahkossa liikkeessä taaksepäin. Nimenomaan kämmentakanurkasta lyödään suoralla hypyllä, mikä tarkoittaa sitä, että pelaaja tulee alas samansuuntaisesti kuin takakentälle liikkuikin, siis mailakäden kylki takana.
Takaisin pelikeskukseen palataan juoksuaskelin kuitenkin siten, että maahantulon jälkeen voidaan ottaa yksi chassée-askel ja jatkaa sitten juoksuaskelin.
Liikkuminen rystytakakulmaan
Rystytakanurkka on mielenkiintoinen ja vaikea paikka. Sieltähän voi lyödä korkeaan palloon myös kämmenlyönnin, ja siihen pitäisi pyrkiäkin jos vain aikaa suinkin on.
Kämmenlyönti
Koska tarkoitus on tässäkin liikkua taaksepäin mailakäsi ja -kylki edellä, on vartaloa käännettävä todella paljon. Ja sehän on hidasta, kuten edellä totesimme. Pelaajalla on aluksi vasen kylki juuri sinne päin minne pitäisi mennä.
Kääntyminen voi tapahtua eri tavoin ja eri aikoina. Tavallinen harrastajapelaaja voisi tehdä sen esimerkiksi seuraavasti: ponnistus oikealla jalalla ja samalla pieni askel vasemmalla jalalla takanurkkaa kohti. Vartalonkääntö tapahtuu nyt vasemmalla jalalla tehtävän pienen hypyn aikana ja lopuksi kahdella chassée-askelella perille. Jälkaterän asentoon pätee tietysti sama kuin kämmenpuolen lyönnissäkin. Varo akillesjänteen ylikuormitusta!
Mikäli rystytakanurkasta lyödään hypäten, kysymyksessä on aina kääntöhyppy. Lyöntiin kuuluvan vartalonkierron annetaan kääntää koko vartalo niin, että alas tultaessa mailakäsi osoittaa pelikeskukseen. Tästä on luontevaa lähteä liikkeelle ensin yhdellä chassée-askeleella ja juoksuaskelilla jatkaen.
Tavallisen keskikuntoisen kuolevaisen ulottumattomissa on niinsanottu malaijihyppy. Siinä pelaaja ponnistaa suoraan takavasemmalle rystykulman suuntaan ja kääntää ilmassa mailakäden puoleisen kyljen taakse. Jos matkaa on paljon, tähän voi liittyä vielä pieni välihyppy tai chassée-askel. Seuraavaksi ollaankin jo uudestaan ilmassa, kääntöhypyssä ja kämmenlyöntiä lyömässä. Suoritus on näyttävä, nopea, tehokas - ja rasittava!
Rystylyönti
Niissä tilanteissa, missä valinnanvaraa on, rystylyöntiä yleensä vältetään. Tämä johtuu siitä, että rystypuoli on käytännössä kaikille pelaajille se huonompi puoli. Hyvä liikkuja ehtii usein pallon alle rystytakanurkassakin niin, että pystyy lyömään sieltä kämmenlyönnin.
Rystylyöntiin mennään siis useimmiten siksi, ettei kämmenlyöntiin enää ennätetä. Ensimmäinen askel on nytkin vasemmalla suoraan nurkan suuntaan, mutta nyt oikea jalka siirtyykin vasemman ohi verkon puolelta. Pelaaja lähestulkoon kääntää selkänsä kohti verkkoa.
Sen jälkeen kaksi askelta pitäisi riittää aivan kentän kulmaan asti ja sieltä lyödään rystylyönti, ilman pitkää saattoa ja oikean jalan osumahetkellä tömähtäessä voimakkaasti lattiaan. Kääntyminen tapahtuu heti lyönnin yhteydessä ja ehdottomasti myötäpäivään, verkkoa kohti. Taas yksi chassée-askel ja juoksuaskelin pelikeskukseen.
Eri lyönnit
Sulkapallossa käytetään jo harrastajatasolla eri lyöntejä hyvin vaihtelevasti. Jokseenkin jokainen allamainitusta lyönneistä voidaan lyödä joko kämmen- tai rystypuolelta, suoraan tai ristiin, leikaten tai leikkaamatta. Yhteensä tästä tulee mahtava määrä opittavaa, eikä tavallinen harrastaja välttämättä hallitsekaan koko repertuaaria.
Lyöntejä ei esitellä tässä missään yleisyys- tai muussakaan loogisessa järjestyksessä. Siitäkin voidaan olla monta mieltä, mikä olisi oikea järjestys opetella lyöntejä. Hyviä "aloituskohtia" olisivat lob ja drive, koska niihin oikea mailaote "istuu" parhaiten. Vartalon sivulta ja vielä alempaa kun on suorastaan vaikeaa lyödä väärällä otteella.
Toisaalta clear, drop ja smash eli yläkautta lyötävät lyönnit muodostavat tärkeän loogisen kokonaisuuden: niissä itse lyönnin suoritus on samankaltainen, kosketuskohta ja voimankäyttö vaihtelevat.
Edelleen lyönnit voitaisiin jakaa hyökkääviin ja puolustaviin lyönteihin, mutta se on jo taktiikan, ei tekniikan asioita.
Clear
Clear lyödään takakentältä yläkautta vastapelaajan yli, korkeana tai korkeahkona kaarena takarajalle. Se on varsinainen sulkapallon peruslyönti jonka osaaminen on kaiken lyöntitekniikan A ja O.
Joku voisi huomauttaa, että clear on monelle sunnuntaipelailijalle myös se ainoa, mikä osataan. En sanoisi näin; se puolikorkea lyönti puolestavälistä omaa kenttää puoleenväliin naapurin kenttää, ei todellakaan ole clear! Päinvastoin, se on lyönti, jota ei pitäisi käyttää koskaan, eikä kilpapelaaja käytäkään.
Lyönnin alkaessa mailakäden puoleinen jalka on takana ja paino sen päällä. Jalkaterä takarajan suuntaisesti. Mailan lapa osoittaa palloa ja on otsan edessä ja yläpuolella.
Kyynärpää viedään taakse hartioita kääntämällä. Maila osoittaa edelleen suunnilleen pallon suuntaan. Taaimmaisesta jalasta ja lantiosta otetaan alkuvauhti lyöntiin. Itse lyönti lähtee kääntämällä hartioita, jolloin kyynärpää tulee eteen. Se muistuttaa aika lailla heittoliikettä. Mailan lapa jää rennosti vartalon taakse kuin olisi tarkoitus heittää mailaa kahva edellä.
Kun kyynärpään eteen-ylöspäin liikkeestä on saatu kaikki teho ja nopeus irti, liike jatkuu voimakkaalla käsivarren ojennuksella ja kyynärvarren kierrolla. Palloon osutaan hieman pään etupuolella. Kyynärvarren kierto vie mailan ulospäin, mutta lyönnin aikana tapahtuva vartalon kierto ja askel eteenpäin vievät mailan pään yläpuolelle tai jopa vapaan käden puoleiselle sivulle.
Varsinkin taaksepäisestä liikkeestä lyötäessä takajalan ponnistuksesta ja vartalonkierrosta tulee hyvin luontevasti niinsanottu kiertohyppy, jossa mailakäden puoleinen kylki kääntyy verkolle päin ja alas tullaan vapaan käden puoleisella jalalla.
Oikeaa tekniikkaa ei tässäkään tapauksessa opi kirjasta eikä edes kuvasarjoista, vaan tässä on selvä kädestä-pitäen -opetuksen paikka. Kannattaa todellakin aloittaa sulkapallon opiskelu kurssilla tai valmennusryhmässä!
Joka tapauksessa, se mitä tässä on sanottu clear-lyönnistä pitää suurelta osin paikkansa myös dropiin ja smashiin nähden. Kysymys on siis aivan sulkapallotekniikan ydinasioista.
Clearia on kahta lajia, joiden välinen ero kuntopelaajankin kannattaa selvittää itselleen heti alussa. Näennäisesti niillä ei ole muuta eroa kuin lentoradan korkeus, mutta käyttötarkoitukseltaan ja taktiselta merkitykseltään ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
Puolustava clear lyödään hyvin korkeana, tai jopa mahdollisimman korkeana. Hyökkäävä clear eli hyökkäysclear sen sijaan on vain juuri ja juuri niin korkea, ettei vastapelaaja siihen ylety.
Puolustusclear
Puolustusclearin vaikutus on kaksinainen. Ensiksikin pallo pysyy ilmassa kauan (aikatekijä), ja toiseksi sillä saadaan pakotettua vastapelaaja mahdollisimman kauas verkosta (tilatekijä).
Huomattakoon samalla, että se mitä puolustusclearista sanotaan, pätee suuressa määrin myös lobiin.
Ero 'käyttötarkoituksessa' käy siis selvästi ilmi jo nimestä. Puolustavalla clearilla pelaaja voittaa aikaa itselleen, ehtiäkseen saavuttaa tasapainonsa ja palata pelikeskukseen. Puolustava clear lyödään usein siksi, ettei enää muuta voida. Takarajalle huonoon tasapainoon ahdistettuna ei parempaa voi toivoa kuin että vastustaja ei pääse käyttämään kentälle jäänyttä tyhjää tilaa tappolyöntiin. Siis vastustaja ajetaan omalle takarajalleen.
Asian toinen puoli on se, että korkean clearin lyöjä, voittaessaan itselleen aikaa, samalla lahjoittaa sitä myös vastapuolelle. Lyönti ei juurikaan painosta vastustajaa, päinvastoin, mutta saattaa pelastaa lyöjän tilanteen.
Huomattakoon vielä tuo puolustavan clearin toinen hyötynäkökohta, aikatekijän lisäksi: Vastapelaaja joutuu lyömään palloa mahdollisimman kaukana verkosta, ja vieläpä suoraan alaspäin putoavaan palloon. Lyöntiin ei saa lisävoimaa pallon vastaliikkeestä ja löipä palloa melkein millä tavalla tahansa, maila osuu ensin pallon sulkiin, mikä syö tehoa sekin.
hyökkäysclear
Hyökkäysclear on puhtaasti hyökkäysase, näyttää se sitten kuinka puolustukselliselta tahansa. Vastustaja joutuu liikkumaan nopeasti taakse ja mahdollisesti lyömään huonon lyönnin, kun hyvää ei yksinkertaisesti ehdi. Kaksinpelissä hyökkäysclear on ehkä tavallisin lyönti.
Sulkapalloa tuntemattoman on ehkä vaikea nähdä, miten suuren rasituksen alaisena pelaajat ovat, kun he lyövät toisilleen hyökkäyscleareja useita kertoja peräkkäin. Tällainen pelinrakentamistilanne on äärimmäisen kuluttava molemmille osapuolille, sillä nyt liikutaan eteen-taakse ja mahdollisimman nopeasti. Taakse ei voi jäädä, vaan aina on palattava pelikeskukseen. Huomattakoon, että omien lyöntien väliä on noin 2-3 sekuntia, mihin sisältyy täysivoimainen lyönti, liikkuminen eteenpäin, pysähtyminen ja liikkuminen taaksepäin valmistautuen seuraavaan lyöntiin.
Erityisesti kentän laidasta suoraan, eli sivulinjaa myöten, lyötynä hyökkäysclear on vahvimmillaan. Pallohan voidaan lyödä hyvinkin matalana takanurkan suuntaan, vastustajan siihen keskikentältä ehtimättä. Vastustajanhan on linjaa myöten lyötyyn palloon ylettääkseen liikuttava myös sivusuunnassa.
Smash
Komeinta mitä sulkapallo katsojalle tarjoaa, on iskulyönti, smash. Tai oikeastaan vielä suuremmassa määrin sen turboversio, hyppysmash!
Smash lyödään mahdollisimman kovaa alaspäin, juuri ja juuri verkon yli. Oikea osoite voi olla joko riittävän kaukana vastustajasta tai sitten juuri päinvastoin: tähdätään vastapelaajan vartaloon. Suoraan kohti tuleva pallo on varsin ilkeä palautettava, varsinkin kun se tulee nopeudella joka on suuruusluokkaa viidesosa äänen nopeudesta! Tavallisimmin smash pyritään lyömään pitkin sivulinjaa.
Teknisesti smash on lähellä clearia. Ero on kosketuskohdassa. Smashin lyödäkseen on päästävä kunnolla pallon taakse että pallon rata saataisiin helposti suunnatuksi kovaa alaspäin. Taitava pelaaja toki kääntää ranteella lyönnin alaspäin hyvinkin takaa, mutta lyönnistä jää puuttumaan se tärkeä vartalon voima.
Smashilla usein pyritään ratkaisemaan pallo - eri asia sitten kuinka siinä onnistutaan. Usein vastustaja ehtii kuitenkin smashiin ja palauttaa sen. Tässä on myös melkoinen ero harrastajien pelin ja kilpasulkapallon välillä. Harrastajapelaajien keskuudessa hyvä smashaaja on ilman muuta vahvoilla, mutta kilpapelaajat nostavat hyvässä tasapainossa ollessaan melkein smashin kuin smashin. Tavallaan smash on yhtä suuressa määrin pelinrakentamis- kuin ratkaisulyönti.
Palautuksesta tulee tietenkin sitä huonompi mitä suuremmalla kiireellä puolustava pelaaja siihen ehtii. Niinpä useinkaan pallo ei pääty smashiin vaan smashaajan seuraavaan lyöntiin: huono, puolikorkea palautus vastustajalta ja hyökkääjä pääsee tappamaan pallon.
Toistuvat smashit syövät kumpaakin osapuolta hyvin nopeasti. Aika pian jompikumpi lyö epätarkasti ja pallo päättyy.
Smashin palautus
Smashin palautus on joko lyhyt (verkolle) tai pitkä (takarajalle). Niinsanottu laaka- tai drive-palautus on kolmas vaihtoehto: pallo lyödään takakentälle kovaa ja mahdollisimman matalana.
Jos joutuu tai erehtyy palauttamaan puolikorkean suunnilleen vastustajan pelikeskukseen, voi ehkä jo saman tien luovuttaa ja kääntää selkänsä. Smashilla lyöty sulkapallo nimittäin tekee selässä vähemmän kipeää kuin naamassa...
Palauttamisessa on kiinnitettävä huomiota hiukan eri asioihin siitä riippuen, pelataanko kaksin- vai nelinpeliä.
Nelinpelissä lyhyt palautus ei useinkaan käy. Smashaajan pelipari nimittäin vaanii verkolla juuri lyhyitä palautuksia odottamassa. Niinpä nelinpelissä nosto enimmäkseen on pitkä, joko korkea tai (yleensä mieluummin) laaka. Kun smash on useimmiten tullut "suoraan" eli sivulinjan suuntaisesti, sitä ei mielellään palauteta takaisin suoraan, sillä äskeinen smashaaja pääsee lyömään uudestaan tarvitsematta liikkua paljoakaan.
Kannattaa siis palauttaa suoraan tuleva smash "ristiin" eli poikki kentän, jos vain suinkin ehtii ja pystyy. Jos tämä onnistuu hyvin, joutuu takapelaaja hakkaamaan smashejaan jopa kahden-kolmen sekunnin välein ja liikkumaan lyöntien välillä sivusuuntaan 4-5 metriä! Sopii kokeilla tuollaista liikkumista vaikka ilman mailaa ja palloa. Montako kertaa jaksoit? Siis hyökkääjä joutuu "maksamaan" ainakin tehoa hyökkäysvuoron pitämisestä.
Lyhyessä palautuksessa ei ole kysymys pelkästään tilanteen pelastamisesta, vaan suorastaan puolustustilanteen kääntämisestä omaksi hyökkäykseksi. Onnistunut lyhyt palautus useimmiten pakottaa vastapuolen nostamaan pallon lob-lyönnillä ylös. Ja hyökkäysvuoro vaihtuu!
Niinpä smash ei tavallaan olekaan kaksinpelissä aivan niin hyvä ase kuin nelinpelissä. Kaksinpelissä läheltä takarajaa smashaaminen on vaarallista, koska mahdolliseen lyhyeen palautukseen pitää ehtiä itse. Nelinpelissä verkkovastuu on peliparilla.
Lob eli koholyönti
Kämmenpuolelta lob muistuttaa pitkää syöttöä, vaikka vartalon asento onkin erilainen. Lyöntihetkellä pitää mailakäden puoleisen jalan olla edessä, varpaat nilkkojen turvallisuudenkin takia suoraan eteenpäin. Vartalo on pidettävä pystyssä.
Rystylyönnissä voima tulee reippaasta rannenäpäyksestä. Lyhyehköllä mailanliikkeellä pidetään vastustaja viimeiseen asti epätietoisena siitä, onko tulossa lob vai verkkodrop. Ote on tietenkin peukalo-ote eikä pitkää saattoliikettä mailalla ole syytä tehdä. Myös tässä pää ja ylävartalo pystyssä!
Lob on selkeästi puolustuslyönti. Palloa lyödään ylöspäin useimmiten siksi, että on pakko: ollaan tilanteesta niin myöhässä, että pallo tavoitetaan vasta hyvin alhaalta.
On turhaa vastustajan auttamista laahustaa verkolle lobia lyömään, vaikka olisi hieman kiirettä pitämällä ehtinyt ottamaan sen jo ylhäältä. Jos ehditään, lyötäköön läheltä verkkonauhaa verkkodrop tai jos ehditään, tappolyönti alaspäin.
Harvoin kannattaa lobin osoitteeksi panna jotain muuta kuin takaraja. Hyvin alhaalta ja hyvin läheltä verkkoa ei palloa kuitenkaan voi lyödä riittävän kauas taakse. Ja se tulee smashina takaisin, hyvin kovaa... Aivan verkon alta pitäisi enemmänkin yrittää ehtiä kunnolliseen verkkodropiin kuin lobiin.
Drop ja verkkodrop
Drop on lyönti, jolla pallo kentän takaosasta käsin pudotetaan vastustajan puolelle aivan verkon lähelle. Verkkodrop on sellainen drop, joka lyödään verkon läheltä.
Yhdessä clearin ja smashin kanssa drop muodostaa, kuten jo sanottukin, "yläkautta-lyöntien perheen", ja ne tehdään hyvin samankaltaisella tekniikalla. Niiden pitää myös näyttää vastustajalle mahdollisimman samanlaisilta, kuten jäljempänä vielä selvitetään.
Dropissa lyöntiliikkeen tulee alkaa yhtä vauhdikkaasti kuin clearissakin, mutta liikettä jarrutetaan ennen kosketusta "lukitsemalla" ranne. Tässäkin
maila palautetaan saattoliikkeen jälkeen nopeasti valmiusasentoon.
Drop on tehokas ase varsinkin silloin kun vastustaja on jostain syystä jäänyt lyöntinsä jälkeen liian taakse. Näin on voinut käydä esimerkiksi siksi, että vastustajalla on ollut liian kiire lyöntipaikkaan: lyönti on juuri ja juuri onnistunut, mutta ollaan jääty epätasapainoon ja paluu pelikeskukseen on myöhästynyt. Näin on etukenttä jäänyt auki, ja siinäpä oivallinen dropin paikka!
Verkkodrop pitäisi ehtiä lyömään mahdollisimman ylhäältä, mahdollisimman läheltä verkkonauhaa. Mailaa ei pidä heilauttaa laajassa kaaressa alakautta, vaan maila pidetään valmiiksi ylhäällä. Voimaahan verkkodropissa ei tarvita, vaan pallo vierähtää verkon yli pelkästään sillä voimalla, millä se omalla painollaan kimpoaa mailan lavasta.
Tuossa mailan lyhyessä liikkeessä on ideana myös se, että vastustaja ei voi olla varma, lyötkö verkkodropin vai lobin. Pelaajalla pitää riittää ranteessa sen verran voimaa, että verkkodropin näköinen lyönti muuttuukin silmänräpäyksessä lobiksi.
Parhaimmillaan verkkodropista tulee 'rullari': pallo putoaa pyörien aivan verkkoa myöten. Verkkorullarin palauttajalle jää todella vähän vaihtoehtoja: nostaminen lobiksi tarjoaa vastustajaalle vuorenvarman tappopaikan. Lob olisi nimittäin nostettava hyvin jyrkästi ylös - ei toivoakaan takarajalle suunnattavasta 'pelastuslobista'. Melkeinpä jää vain kaksi vaihtoehtoa: uusi rullari, joko suoraan tai verkon toiseen päähän kääntäen. Ja jos sen nostaa viisi senttiä liikaa verkon yläpuolelle, häviää pallon!
Drive
Tavallisesti drive lyödään pitkin sivulinjaa. Se on kova ja matala lyönti, missä pallo kulkee kovaa ja matalalla verkon ylitse, tavallisesti kohti takanurkkaa. Drive on selvästi yleisempi nelin- kuin kaksinpelissä.
Drive on tyypillinen ohituslyönti, ja sen lyömisessä ristiin takakulmasta toiseen on harvemmin mieltä. Vastapuolen pelaajahan todennäköisesti hallitsee keskikenttää. Mutta mikäli hänet on jo pelattu pois tasapainosta ja hän ei ole ehtimässä ajoissa pelikeskukseen, niin siitä vaan!
Epävarman pelaajan voi toki yllättää suoraan kohti laukaistulla drivella. Varsinkin sellainen pelaaja, jolla on tapana roikottaa mailakättään liian alkaalla, on altis tällaisille yllätyksille. Kuitenkin sama temppu kohti kokenutta kehäkettua, niin olet yhtä palloa lähempänä erähäviötä.
Muita lyöntejä
Pelissä esiintyy jatkuvasti lyöntejä, jotka eivät selkeästi mahdu edellä esiteltyjen tavallisimpien lyöntien määrittelyyn. Kyseessä ei suinkaan aina ole epäonistuminen lyönnissä, vaan usein ihan harkittu erikoistemppu - tai pakon sanelema ratkaisu.
Rush-lyönniksi sanotaan suoraan verkolta eteenpäin lyötävää lyöntiä, jolla tavallisesti vastataan liian korkeaksi nousseeseen lyhyeen syöttöön tai samoin liian korkeaksi jääneeseen droppiin tai verkkodroppiin.
Stick-smash on hyvin nopealla ranneliikkeellä lyötävä smashin kaltainen lyönti. Siinä ei ole "oikean" smashin voimaa, mutta se on parhaimmillaan yllättävä ja riittävän nopea jopa pallon ratkaisemiseen. Pallon päättävä tappolyönti on usein juuri "stikkari".
Syöttö
Syöttö on myös sulkapallossa tärkeä lyönti, mutta vähemmän tärkeä kuin tenniksessä. Ja ehdottomasti eri tavalla tärkeä! Sulkiksessa on kaksinpelin ja nelinpelin välillä vielä suurehko ero tuossa syötön 'tärkeydessä'.
Tenniksessä syöttäjällä on selkeä yliote syöttötilanteessa. Sulkapallossa taas syöttö on vain lyönti, jolla pallo pannaan peliin, eikä syöttö juuri koskaan ratkaise palloa. Erityisesti 'ässät', läpisyötöt ovat sulkapallossa kovin harvinaisia. Pikemminkin peli saattaa juuttua pitkiksikin ajoiksi samaan pistetilanteeseen kun pallon voittaa aina syötön vastaanottaja.
Sulkapallon syöttö tapahtuu alakautta, ja se voi olla joko lyhyt tai pitkä. Tältä väliltäkin löytyy hyvällä pelaajalla lyöntivalikoimaa, mutta näiden erikoislyöntien merkitys on lähinnä hämäyksellinen. Vastustaja täytyy pitää epävarmuudessa siitä, mitä on tulossa. Jos vastustaja on jo 'oppinut' sekä lyhyet että pitkätkin, niin pannaan vaihteeksi tulemaan jotain muuta!
Lyhyt syöttö pyritään osoittamaan vastapuolen syöttöruudun jompaankumpaan etunurkkaan. Pitkä syöttö pyritään vastaavasti saamaan ruudun takanurkkaan, erityisesti kaksinpelissä mieluiten ja useimmiten sisänurkkaan. Pitkät syötöt ovat tavallisempia kaksinpelissä, lyhyet nelinpelissä.
Yleensä pitkä syöttö lyödään kämmenlyöntinä ja lyhyt vartalon edestä rystylyöntinä. Siis yleensä, ei aina.
Sääntöjenmukainen syöttö
Säännöt määrittelevät eräitä ehtoja, joiden pitää toteutua, että syöttö olisi laillinen. Kun ne toteutuvat, loppu on pelaajan vallassa. Eri asia, kannattaako kovinkaan erikoisia temppuja yrittää, ja missä tilanteissa, sillä sekunnin sisällä pallo lähtee tulemaan takaisin ja syöttäjän on hyvä olla varuillaan.
Alla muutama keskeinen tekijä oikeassa syötössä. Tarkempaa tietoa löytyy virallisista säännöistä.
* Alakautta syöttäminen tarkoittaa ensiksikin sitä, että syöttöhetkellä mailan lavan on oltava kahvan alapuolella. Toiseksi, osumahetkellä pallo on kokonaan vyötärön alapuolella.
* Pelaajan on syöttäessään seistävä asianomaisessa syöttöruudussa, molemmat jalat maassa. Jalka saa kääntyä, mutta se ei saa liukua lattiaa myöten, puhumattakaan, että kumpikaan jalka nousisi irti lattiasta.
* Mailan liikkeen on oltava yhtenäinen. Syötön katsotaan alkaneen sillä hetkellä kun maila lähtee syöttötilanteessa liikkumaan eteenpäin. Tahtoo sanoa: mitkään hämäysliikkeet eivät ole sallittuja.
* Syöttöä ei saa viivyttää tarpeettomasti.
* Syöttäjä saa syöttää vasta kun syötön vastaanottaja on valmiina. Mikäli syötönpalautusta yritettiin, syöttö oli (tässä mielessä) oikea, osuttiin palloon tai ei.
Syötön vastaanottaja osoittaa olevansa valmis asettumalla liikkumattomasti valmiusasentoon. Yleensä viimeiseksi nostetaan maila ylös, ja se toimii merkkinä syöttäjälle.
Myös syötön vastaanottajan tulee seistä omassa ruudussaan. Sen sijaan nelinpeliä pelattaessa syöttäjän ja vastaanottajan peliparit saavat sijoittua melkein mihin tahansa omalla kenttäpuoliskollaan, kunhan eivät peitä vastapuolen syöttäjän tai syötön vastaanottajan näkemistä. Nelinpelissä siis ei saa syöttää oman pelikaverin takaa siten, ettei vastaanottaja näe syöttötapahtumaa.
Näiden sääntöjen puitteissa voidaan syöttö antaa noin sadalla tavalla - mutta vain muutama niistä on järkeviä.
Syöttö kämmenpuolelta
Kämmenpuolelta voidaan antaa aivan yhtä hyvin pitkä kuin lyhytkin syöttö. Ensinmainittu on ylivoimaisesti yleisin syöttö kaksinpelissä ja ansaitsee siksi tulla selostetuksi heti tähän alkuun.
Seiso lähellä kentän keskilinjaa, noin metrin verran etusyöttörajan takana. Mailakäden puoleinen jalka on takana, jalkaterä lähes takarajan suuntaisena, etujalka taas osoittaa syöttösuuntaan. Palloa pitelevän käden puolinen kylki on siis selvästi verkkoa kohti. Paino on taaemmalla jalalla, mutta siirtyy etujalalle lyöntiliikkeen aikana.
Pidä palloa kuin pikaria, sulista tai sulkien sidenarujen kohdalta, suunnilleen rinnan tai hartioiden korkeudella, vartalon edessä ja sopivasti mailakäden puolella. Kun pallo näin pudotetaan nuppi suoraan alaspäin, se putoaa kieppumatta ja siihen on helpompi osua puhtaasti.
Lyöntiliike näkyy olevan kovin persoonallinen asia kilpapelaajillakin, mutta kannattaisi opetella melko laajakaarinen heilahdus. Liikkeen tulisi alkaa vartalolinjan takaa, tietenkin alakautta ja samalla kun lyöntiliike alkaa, pudotetaan pallo. Sitä ei siis heitetä ilmaan, eikä palloa myöskään lyödä kädestä.
Mailan liike kulkee alakautta ja mailan lapa kohtaa pallon ollessaan jo menossa ylöspäin. Tähän vaiheeseen tulee kirvesotelyönnille tyypillinen ranteen kierto, joka antaa pallolle lopullisesti riittävän vauhdin, takarajalle asti yltävään lentorataan.
Tai sitten ei tule. Jos ranne pidetäänkin jäykkänä ja jätetään kierto tekemättä, saadaan aikaan yllättävä lyhyt syöttö. Syöttö on koko ajan näyttänyt pitkältä, ja vastaanottaja on ehkä jo aloittanut painonsiirron taaksepäin ehtiäkseen takarajalle. Nyt hänellä tullekin kiire lyhyen syötön nostoon. Huomattakoon, että sääntöjen mukaan liikkeen on oltava yhtenäinen eivätkä mitkään hämäysliikkeet ole sallittuja.
Lyhyestä kämmensyötöstä on olemassa 'nelinpeliversio': mailakättä jäykistetään painamalla kyynärpää kiinni kylkeen. Tällä saadaan lyöntiin tukevuutta ja tarkkuutta. Tarvittaessa saadaan lyönnistä pitkä käyttämällä rannevippausta.
Tällä tavalla ei palloa saa helposti kovin pitkälle, mutta eipä ole tarpeenkaan. Kyseessähän on nelinpeli, missä takaraja on lähes metrin lähempänä. Ja ideanahan oli se, että syöttö näyttää lyhyeltä mitä se useimmiten onkin, mutta liian edessä roikkuvan vastaanottajan voi yllättää livauttamalla vaihteeksi pitkän.
Syöttö rystyotteella
Mikään ei varsinaisesti kiellä syöttämästä rystypuolelta samaan tapaan kuin kämmenpuoleltakin: pallo pudotetaan vapaalla kädellä ja lyödään alhaalta lob-lyönnillä. Näin ei juuri kannata tehdä, eikä kukaan kyllä niin teekään. Siispä siitä ei tässä olekaan kysymys, vaan...
Rystysyöttö tapahtuu vartalon etupuolelta, niin korkealta kuin säännöt sallivat. Ote mailasta on hyvin 'korkea' eli peukalo ja etusormi ovat aivan kahvan kavennuksen kohdalla. Peukalo on mailan varren leveällä sivulla. Rintamasuunta on suoraan eteen, eikä kumpikaan kylki ole selvästi kohti verkkoa kuten kämmenpuolen syötössä.
Syöttäjä pitää palloa kahdella sormella sulkien kärjistä siten, että pallon nuppi itseään kohti ja alaspäin. Mailaa pidellään sääntöjen vaatimalla tavalla, eli mailan lapa on alempana kuin kahva.
Syöttäjä seisoo niin edessä kuin laki sallii, varpaat aivan syöttöviivan lähellä. Se, onko toinen jalka toisen edellä vai ovatko jalat rinnakkain, on vähemmän tärkeää. Jotkut nousevat syöttäessään vielä varpailleen, jolloin syöttö saadaan lähtemään mahdollisimman korkealta. Pallonhan tulee osumahetkellä olla vyötärölinjan alapuolella.
Syöttölyönti on kevyt mutta kontrolloitu ranneliike, joka pukkaa pallon lentämään juuri ja juuri verkon yli ja putoamaan aivan syöttörajan taakse. Syötön on todella oltava niin matala kuin suinkin mahdollista.
Joskus kuulee sanottavan, että pallon lentoradan tulee lyhyessä syötössä olla sellaisen, että se jo verkon kohdalla on tulossa alaspäin. Kauempaa syötettäessä, kuten kaksinpelissä, se onkin mahdollista, mutta etusyöttörajalta ei.
Tämän voi tarkistaa vaikka millimetripaperipiirustuksen avulla; mahdotonta mikä mahdotonta! Jos syöttö lähtee syöttöviivan takana seisovan normaalimittaisen pelaajan vartalon edestä, niin lentoradan korkein kohta on vasta verkonylityksen jälkeen. Sitäkin suuremmalla syyllä se ei saisi olla senttiäkään korkeampi kuin on välttämätöntä.
Myös rystysyöttöasennosta pitää vastustaja kyetä yllättämään pitkällä syötöllä eli "swipillä". Tämä tapahtuu siten, että syöttäjälle yllättäen ilmestyy suurehko määrä ruista syöttökäden ranteeseen, ja kevyt tuuppaus muuttuukin säväkäksi rannevippaukseksi. Aivan taaimmaiselle takarajalle siitä asennosta ei pallo niin helposti nousisikaan, mutta nythän kyseessä oli nelinpeli: siis käytössä on lyhyempi takaraja ja sinne pallon kyllä saa.
Rystysyöttöä käytetään jossain määrin myös kaksinpelissä. Miesten kaksinpelissä saattaa usein olla vastakkain sellaisia smashaajia, että syöttäjä ei mielellään anna vastustajalleen heti alkuun hyökkäysvuoroa. Kaksinpelin lyhyt syöttö lähtee taaempaa ja se myös usein suunnataan pitemmälle kuin suoraan syöttöruudun etukulmaan.
Lyöntien peittäminen ja leikattu lyönti
Edellä on jo mainittukin, että pelaajan on jatkuvasti luettava toisen peliä ollakseen mahdollisimman ajoissa vastaamassa lyöntiin. Tähän pakottaa jo pallon suuri lähtönopeuskin. Vaikka tavallisen kuolevaisen lyömässä smashissä ei lähtönopeus olekaan sadan sekuntimetrin luokkaa kuten huipputasolla, ehtii pallo kuitenkin edetä melkoisen matkan sen kymmenensosasekunnin aikana, mitä pidetään jonkinlaisena reaktioajan nyrkkisääntöarvona.
Omien aikomuksiensa salaaminen on tärkeää. Tästä on kysymys myös lyönnin peittämisessä. Pelaaja joko viivyttää aikomuksiensa paljastamista mahdollisimman pitkään, tai sitten hän tietoisesti 'esittää' lyövänsä jonkin muun lyönnin kun sitten lyökin. Vielä oma tapauksensa on lyönnin "leikkaaminen"
Drive, smash ja drop voidaan lyödä hyvin saman näköisesti. Tavallaan niissä muuttuu vain voiman käyttö ja lyönnin kosketuskohta. Drivessa ja smashissa lyödään täysivoimaisella kyynärvarren kierrolla, mutta dropissa lyöntiä jarrutetaan osumakohdassa.
Kosketuskohta vaihtelee, vastustajan kenttäpuoliskolta katsoen, varsin vähän. Peittämiseen on siis hyvät mahdollisuudet. Smashia lyödäkseen on päästävä kunnolla pallon taakse, enemmän kuin dropissa tai clearissa.
Varsinkin smashin tai dropin yllättävyyttä lisää, kun se lyödään 'leikaten'. Tämä tarkoittaa sitä, että mailan lapa kohtaa pallon vinossa asennossa jolloin pallo ei lähdekään mailan liikkeen suuntaan vaan vinosti.
Pelaaja lukee toisen peliä enemmänkin vaistomaisesti ja refleksinomaisesti, yrittäen ennakoida pallon lähtösuunnan ja -nopeuden. Tämä tiedostamaton laskelma pettää kun lyönti onkin leikattu ja pallo lähtee "väärällä" nopeudella ja muuhun suuntaan kuin oli otaksuttu.
Osa lyönnin voimasta hukkuu leikkaamiseen. Pallo ei suinkaan lähde vinosta mailaosumasta samalla voimalla kuin kohdatessaan mailan lavan suoraan. Tämä on otettava huomioon voimankäytössä ja suunnassa. Ennenkuin leikatut lyönnit rupeavat sujumaan, ne yleensä jäävät liian lyhyiksi - elleivät epäonnistu kokonaan, sillä kosketuspintaahan vinossa mailanlavassa on vähemmän kuin suorassa.
Tavallisimmin leikkausta käytetään dropissa. Smashissa tuon edellämainitun tehonhukan haitta on suurempi, ja leikattu clear on käytännössä mahdoton lyönti.
