Esipuheen esipuhe

Tämä sivusto sisältää vuonna 2002 julkaisemani kirjan 'Sulkapallo: säännöt, välineet, tekniikka, taktiikka' tekstisisällön, ja myöhemmin myös sen keskeisen kuvituksen.

Vuoden 2002 jälkeen on sulkapallossa tapahtunut yhtä ja toista, ei vähiten sääntöpuolella. Tuolloin oli juuri menossa kansainvälinen sääntökokeilu 7-pisteisista eristä ja paras-viidestä -eräsysteemistä. Ankaran väännön jälkeen palattiin takaisin lähes entiseen säännöstöön, kunnes muutama vuosi sitten pistelasku muuttui nykyiselleen (erät 21:een, piste joka pallosta), toivottavasti lopullisesti. Nämä muutokset on otettu huomioon tekstissä ja sitä on tarkoitus jatkossakin pitää ajan tasalla.

Lienee sanomattakin selvää, mutta sanotaan sittenkin: olisin hyvin iloinen kaikista kirjan, siis nyt webbisivuston, sisältöä koskevista huomautuksista ja korjausehdotuksista!

Tuomo Lintulaakso, 040-5008 365
tuomolintulaakso.net

Esipuhe

Tämä kirja on tarkoitettu tavalliselle harrastajalle. -Tai ei ihan tavalliselle, vaan sellaiselle, joka haluaa tietää sulkapallosta enemmän, oppia sitä lisää - ja kukaties kehittyä kilpapelaajaksi.

Ei ole haitaksi muutenkaan tietää kaikenlaista harrastamastaan lajista, mutta erityisesti tekniikan ja taktiikan perusasiat on syytä oppia tavalla tai toisella. Paras tapa on joka tapauksessa henkilökohtainen ohjaus ja valmennus, jonka kohteeksi jokaisen vakavan harrastajan tulee joka tapauksessa hankkiutua. Vaikea sanoa, onko mitään liikunnan alaan kuuluvaa asiaa, mitä voisi opetella pelkästään kirjasta - mutta sulkapallo ei ehdottomasti ainakaan ole sellainen.

Valitettavasti kunnon valmennusta ei vieläkään ole Suomessa saatavilla missä tahansa. Muutamilla sulkapallopaikkakunnilla ja -alueilla tilanne on varsin hyvä, muilla sitäkin huonompi. Toivottavasti tämä kirja myös pystyy omalta osaltaan vaikuttamaan harrastuksen lisääntymiseen siellä, missä harrastusta on vähän. Siitä nimittäin voisi toivoa seuraavan myös valmennusresurssien lisääntymistä.

Kirjan taktiikka- ja tekniikkalukujakin olen päässyt hiomaan yhteistyössä valtakunnan parhaiden valmentajien kanssa. Kiitokset tälle asiantuntijakaartillemme, Sylvi Jormanaiselle, Pekka Sipiläiselle, Vellu Mellerille ja Mika Heinoselle sekä tekniikkakuvauksiin tilat tarjonneelle Campo Sportcenterille! Myös Kristiina Danskanen ja Tuomo Tennilä ovat kirjallisten tuotteittensa kautta olleet tässä tiimissä mukana.

Kiitokset myös seurani BC hanhensulka ry:n (HanSu) pelaajille ja hallituksen jäsenille, jotka ovat ruotineet tekstiäni ja antaneet runsaasti vinkkejä tekstin parantamiseksi.

Omistan tämän kirjan henkiselle kodilleni, toiselle olohuoneelleni ja kuntosalilleni BC HanSulle, jonka puheenjohtajana minulla on ollut ilo toimia syksystä -96 alkaen.

Helsingissä 16.12.2001

Mitä on sulkis?

Sulkapallo poikkeaa muista mailapeleistä ehkä selvimmin juuri tuon lentävän pelivälineen kautta. Pallomaisuuttahan siinä ei ole kuin nimeksi, mutta eipä sitä myöskään kovin monessa kielessä palloksi kutsutakaan. Englanniksi nimiä on useitakin: virallisesti shuttle, mutta myös shuttlecock tai bird.

Lajin nimi on meillä sulkapallo kun se kaikkialla muualla maailmassa on badminton. Tai ei ihan kaikkialla; Virossa peli tunnetaan nimellä sulgpall.

Pallon sulkakartiosta seuraa erikoisia asioita pelivälineen lento-ominaisuuksissa. Suuri lähtönopeus- jopa suuruusluokkaa 100 m/sek - ja suuri hidastuvuus johtavat siihen, että kaikista pallopeleistä juuri sulkapalloa pelataan selkeimmin kolmiulotteisessa tilassa. Vieläpä aikatekijäkin kummittelee mukana, kuin neljäntenä ulottuvuutena.

Sulkapallosta on sanottu, urheilulääketieteen arvovallalla, että se on raskain maalla pelattavista pallopeleistä. Rasittavuus perustuu seuraaviin tekijöihin:
-Peli on hyvin nopeatempoista. Pallo ylittää verkon jopa noin kerran sekunnissa ja pelaaja joutuu liikkumaan koko kentän alueella.
-Pelaaja joutuu pallon eläessä koko ajan liikkumaan maksimaalisella teholla, koko ajan nopeasti vartalonsa massan liikenopeutta kiihdyttäen, jarruttaen ja liikkeen suuntaa muuttaen.
-Pelin luonne ja säännöt eivät salli erän aikana mainittavia taukoja. Pallo ei karkaa kauas vaan on heti uudelleen pelissä. Syötön vähäinenkin viivyttäminen ("keskittyminen") on virhe.

Klassilliseksi esimerkiksi sulkiksen rasittavuudesta on tullut eräs kuuluisa vertailutilasto vuodelta 1985. Tuona vuonna tennistähdet Boris Becker ja Kevin Curren kohtasivat All-England Championship'issä. Ottelun voitti Becker luvuin 6-3, 6-7, 7-6, 6-4. Sulkapallon MM-kisassa Calgaryssa Kanadassa taas Kiinan Han Jian löi Tanskan Morten Frostin luvuin 14-18, 15-10, 15-8.

Tällaisia lukuja näistä otteluista saatiin:

		Tennis	Sulkapallo
	Peliaika:	3 t 18 min.	1 t 16 min
	Pallo pelissä	18 min	37 min
	P. p. kokonaisajasta	9 %	48 %
	Palloralleja	299	146
	Lyöntejä	1004	1972
	Lyöntejä/palloralli	3,4	13,5
	Kuljettu matka	3,7 km	7,3 km

Tennislyöntien lukumäärään sisältyvät myös epäonnistuneet ja uusitut ykkössyötöt.

Loput laskelmat voikin sitten kukin tehdä itse. Vielä muutama reunahuomautus:

• Sulkapalloilijalla on ollut kaksinkertainen matka liikuttavanaan, mutta aikaa on siihen ollut puolta vähemmän. Suunnilleen sama pätee lyönteihin.
• Tenniskilpailussa on pallopoikia, jotka hoitavat pallot nopeasti pelaajille. Harrastajakisassa pallojen haeskelu lisäisi hukka-aikaa vielä melkoisesti tuosta 91%:sta.
• Tuonaikaisissa sulkapallosäännöissä ei vielä sallittu erien välissä 90:n sekunnin taukoa. Viisiminuuttinen ennen viimeistä erää kylläkin oli jo. Koko muu 71 minuuttia on painettu yhtäjaksoisesti!

Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus lajin fyysisestä puolesta. Ei sinne päinkään, sillä sulkapalloa voi pelata myös hyvin leppoisaan tahtiin ja kohtuuttomasti rasittumatta.

Eräässä kanadalaisessa tutkimuksessa on päädytty mielenkiintoiseen tulokseen: sulkapallon rasittavuus lisääntyy jyrkästi osaamisen lisääntyessä! Tenniksen rasittavuus nousee hyvin loivasti, tuskin lainkaan, vasta- alkajatasolta huipputasolle. Squash on rankimmillaan keskitason pelaajilla. Sulkapallon rasittavuskäyrä sen sijaan nousee koko ajan jyrkästi siirryttäessä aloittelijatasolta kohti huippuosaamista.

Toisin sanoen sulkapallo mitoittaa itsensä harrastajansa mukaan. Etsitpä rentoa kesäillan huvitusta tai kovinta mahdollista kuntorääkkiä, vastaus on sama: sulkapallo!

Mökkipelin suunnalta sulkista lähestynyttä on ehkä hieman vaikea saada uskomaan, että sulkapallo kova kilpaurheilulaji - vuodesta 1992 alkaen myös olympialaji.

Kuinka moni muistaisi oikean vastauksen, jos vaikkapa Trivial Pursuitissa kysyttäisiin: kuka oli ensimmäinen nainen, joka on koskaan edustanut Suomea olympiakisojen jossain mailapelissä? No, sulkapalloilija Anu Weckström tietenkin.

Missään muussa mailapelissä eivät suomalaiset ole olympialaisiin yltäneetkään sitten vuoden 1924. Sulkapallossa olemme olleet useamman pelaajan voimin koko sen ajan kun sulkapallo on ollut olympialajina eli vuodesta 1992.

Taustaa

Pelin 'juuria', merkkejä vastaavanalaisista peleistä ja leikeistä löytää niin Kreikasta, Egyptistä, Kiinasta, Intiasta kuin jopa keski-Amerikasta.

Kiinalainen Ti Jian Zi, joka tunnettiin jo viidennellä esikristillisellä vuosisadalla, on ehkä luettava enemmän sukulaislajin sulkajalkapallon kuin "badmintonin" edeltäjäksi. Pelivälinettä nimittäin hallittiin siinä jaloin, kuten myös muutamaa sataa vuotta myöhemmin Kreikassa tunnetussa pelissä.

Yhtenäistä historiallista jatkumoa ei kuitenkaan ole helppo löytää, jos sellaista lienee Euroopan ulkopuolella ollutkaan.

Myyttejä kyllä riittää. Yksi sellainen on käsitys lajin synnystä eräillä puutarhakutsuilla. Toinen, vähemmän tunnettu mutta tavallaan uskottava, selittää lajin keskiamerikkalaista alkuperää olevaksi.

Sinänsä pitää varmaankin paikkansa, että espanjalainen historioitsija Gonzalo Oviedo y Valdez kuvasi azteekkien sulkapallomaisen pelin, jonka säännöt oli kuulemma säätänyt itse Montezuma II. On myös täysin mahdollista, että se kulkeutui amerikankävijöiden mukana Espanjaan ja tuli siellä suosituksi huvittelumuodoksi.

Mutta sulkapallon alkumuoto se ei ollut, sillä sulkapallonkaltainen peli on tunnettu Euroopassa jo satoja vuosia ennen Kolumbuksen syntymää.

Pidot Badmintonissa

Kerrotaan, että välineiden kanssa jouduttiin hieman improvisoimaan: valmiin pallon puutteessa otettiin samppanjapullon korkki (joista tilaisuudessa tuskin oli puutetta) ja kiinnitettiin sulat siihen.

Herttuan maatilan nimi oli Badminton House. Uusi peli oli syntynyt! Ei sentään, mutta kai ainakin peli oli saanut uuden nimen?

Oikeastaan ei edes sitäkään. Nuo kuuluisat kutsut pidettiin loppukesästä 1873, mutta jo 1860 oli lontoolainen lelukauppias Isaac Spratt julkaissut vihkosen "Badminton Battledore - a new game", josta kylläkään valitettavasti ei ole säilynyt yhtään kappaletta. Siis Badminton House lienee sittenkin antanut lajille nimen, mutta jo kauan ennen noita kuuluisia kutsuja.

Englantilainen upseeristo kulki tuolloin paljonkin Intian ja Englannin väliä ja niin kulkivat erilaiset vaikutteetkin. Peli, jota mainituissa kutsuissa pelattiin, oli lähinnä sitä, mitä Intiassa kutsuttiin nimellä poona, samannimisen vuoristokaupungin mukaan, joka sijaitsi muutaman kymmentä mailia Bombaysta kaakkoon.

Eurooppalaiset juuret

Joko intialaiset tai luultavimmin britit olivat ainakin lisänneet pelaajien väliin verkon. Tämä oli oleellinen muutos. Pelin eurooppalainen edeltäjä, "Battledore and Shuttlecock" tai etelämpänä "Jeu de Volant" oli yhteistoimintapeli, jossa useampi pelaaja pyrki pitämään palloa elossa mahdollisimman pitkään.

Jänteillä varustettu maila sen sijaan on uusi keksintö. Varhaisista 1300-luvun piirroksista 1800-luvun puolelle maila oli lautamainen ja jänteet ilmestyivat mailaan ilmeisesti vasta 1800-luvulla.

Renesanssiajalle tultaessa tiedot pelistä lisääntyvät. Herrasväen huvina se kuitenkin pysyi, jopa hoviurheiluna. Ranskassa tämä "Jeu de Volant" on 1700- luvulla tunnettu paikkakunnasta riippuen useammilla nimillä, Anjoussa "Grièche", Lyonin seuduilla "Picandeau" tai "Coquantin", Champagnessa "Pilvotiau".

Ruotsin kulttuurikuningatar Kristiina (1632-1689) peluutti hoviväellään "fjäderboll" -peliä, aiheuttipa sen kautta yhden hovielämän tylsyydessä niin tuiki tärkeän skandaalinkin. Hän nimittäin painosti vieraansa, normandialaisen protestanttiteologin ja yleisneron Samuel Bochartin pelaamaan kanssaan sulkaa niin rankasti, että vieraan piti vauhdissa pysyäkseen riisua viittansa lisäksi jopa peruukkinsa. Eli pelata senaikaisen näkemyksen mukaan lähes alasti... Eikä luonnollisestikaan ole mitään syytä olettaa, että Kristiinan hovin kuuluisin filosofivieras Descartes olisi välttynyt fjäderbollin pelaamiselta.

Vielä kauempaa Euroopan itälaidalla peli on tunnettu pitkään. Pietarin taidemuseosta on löytynyt Alexander Varnekin vuonna 1825 tekemä maalaus, jossa 13-vuotias säätyläispoika pitelee karkeatekoista sulkapallomailaa. Pöydällä oleva sulkapallo on hämmästyttävän nykyaikaisen näköinen. Kuvan malli, Roman Tomilov nimeltään, lienee siis Venäjän ensimmäinen nimeltä ja ulkonäöltä tunnettu sulkapalloilija.

Järjestäytyminen urheilulajiksi

Pian nousi eteen tarve yhdenmukaisista, kirjoitetuista säännöistä. Tämä kulttuuriteko on kirjattu Englannissa Bath Badminton Clubin nimiin vuodelle 1887. -Ehkä aiheettomasti, sillä eräiden lähteiden mukaan eversti H. O. Selby olisi laatinut ja painattanut ensimmäisen sääntövihkosen Karachissa Intiassa jo kymmenen vuotta aikaisemmin.

Vielä kului melkoisesti aikaa ennenkuin lajiliitto International Badminton Federation perustettiin vuonna 1934. Sen kotipaikaksi tuli - kuinka ollakaan, Gloucestershire, Englanti. Yhdeksän perustajajäsentä olivat Kanada, Tanska, Englanti, Ranska, Irlanti, Hollanti, Uusi Seelanti, Skotlanti ja Wales. Brittiläinen maailmanvalta oli siis varsin hyvin edustettuna.

Tänä väliaikana oltiin sääntöjäkin ehditty virittää, jokseenkin siihen muotoon millaisena me sulkiksen nykyään tunnemme. Vuoden 1901 sääntöuudistuksessa muun muassa tiimalasin muotoinen kenttä muuttui nykyiselleen ja väen määrä kenttäpuoliskolla rajoitettiin kahteen.

Vuonna 1899 aloitettiin All England Championship -turnaus, joka säilyi pitkään eräänlaisena epävirallisena maailmanmestaruusturnauksena. Miesjoukkueiden joukkuekilpailu Thomas Cup pelattiin ensimmäisen kerran vasta 1948. Silloin oli sulkapallon maihinnousu Suomeenkin jo alkanut.

Jokamiehen pelistä urheiluksi

Nykyään kehitys on jo pitkään kulkenut siihen suuntaan, että peliä pelataan kunnon välineillä. Sulkapallovälineiden maahantuojat ja muut sulkisyrittäjät viestittävät nykyään yhä laadukkaampien välineiden kaupan lisääntymisestä.

Sulkisbuumi on todellisuutta, ja nimenomaan 'vakavasti' harrastavien määrä lisääntyy nopeammin kuin kesämökkipelaajien tai kilpapelaajien.

Kilpasulkis on ollut mukana kuvassa heti siitä lähtien, kun Suomen Sulkapalloliitto perustettiin vuonna 1954.

Suuren yleisön silmissä sulkapallosta tuli julkisesti noteerattava kilpaurheilulaji oikeastaan vasta kun Pontus Jäntti voitti nuorten euroopanmestaruuden vuonna -87. Siitä alkoi kilpapelaajien, harrastajien ja pelipaikkojen määrän nopea kasvu, jota 90-luvun alun lama vain tilapäisesti loivensi.

'Pelin henki'

Sulkis on mitä suurimmassa määrin herrasmieslaji, muun muassa mitä tulee pelaajien ja kisayleisön käyttäytymiseen. Vaikka kisaa vedettäisiin kuinka veren maku suussa, saattaa jokin pelin sattumus, vaikkapa toisen yllättävä virhe, irroittaa pelaajilta hymyt ja parit leppoisat välikommentit verkon ylitse. Ja sitten taas raatamaan.

Joskus pallo ratkeaa ilmeisellä onnenkantamoisella. Esimerkiksi pallo osuu verkkonauhaan mutta pyörähtää silti yli, tai pokalyönti lipsahtaakin vastustajan ulottumattomiin. Tällöin kuuluu asiaan anteeksipyytävä ele tai sana - yksi viehättävimpiä piirteitä sulkiksen sivistyneessä ilmapiirissä.

Asiallinen ja sävyisä käytös on kunniassaan sulkapallokentillä. Hallitsematon kielenkäyttö on sen verran harvinaista - myös harjoitustilanteissa - että sellainen herättää huomiota. Monessa muissa lajeissa tuo "peruskoululaisen pilkku" viuhuu ilmassa niin tiheään, ettei kenellekään tule mieleenkään niitä noteerata.

Tuomaria ei kilpailussa useinkaan tarvita. Onneksi, sillä heitä on vähän. Kaikki Suomen sulkistuomarit eivät riittäisikään suuressa kansallisessa kisassa siihen, että jokainen ottelu pelattaisiin pää- ja syöttötuomarin johdolla. Niinpä tuomarit säästetään korkeampien luokkien peleihin ja loppuotteluihin. Syöttötuomari on kotimaisissa kisoissa harvinaisuus, jopa SM-kisoissa.

Tätä ei pidä ymmärtää tuomarinviran vähättelyksi. On muuten pidettävä suurena tunnustuksena sulkapallotuomariemme ammattitaidolle sitä, että suomalainen Björn von Veh kutsuttiin töihin Sydneyn olympialaisiin.

Pääsääntöisesti pelaajat kuitenkin tuomitsevat pelinsä itse. Kumpikin katsoo rajatuomiot omalla puolellaan ja toinen tyytyy siihen. Jos erimielisyyttä syntyy, pelaajat hyvin nopeasti sopivat let'istä eli pallon uudelleen pelaamisesta. Yli viiden sekunnin väittelyyn rajatuomiosta pätee sama kuin kirosanailuunkin: niin harvinainen ilmiö, että kelpaa joskus esiintyessään melkein päivän puheenaiheeksi!

Miten sulkista pelataan?

Pelimuodot

Näistä kaksinpeli on ymmärrettävistä syistä fyysisesti kovempaa menoa. Se on rajua kahden tahdon kamppailua, missä pelaaja ei saa hetkenkään rauhaa vaan polttaa elimistönsä energiavarastoja nopeammin kuin missään muussa pallopelissä.

Mutta kaksi pelaajaa yhden sijasta puhaltamassa yhteen hiileen, yhdistämässä kahden yksilön aivoitukset yhdeksi pelitahdoksi ja -ajatukseksi... vaativa, mielenkiintoinen vaihtoehto. Varsinkin kun huippunopean pelin tiimellyksessä ei yhteistyön kuvioita todellakaan selvitetä neuvottelemalla, vaan ne on oltava valmiiksi selkäytimessä!

Ulkomaankielien kanssa kannattaa sitten olla tarkkana kun eri pelimuodoista puhutaan. Ruotsin dubbel tai englannin doubles eivät suinkaan tarkoita samaa kuin suomen kaksinpeli, vaan niillä tarkoitetaan nelinpeliä. Kaksinpeli on vastaavasti 'yksinpeliä', singel tai singles. Meillä siis lasketaan koko peliporukka, muualla vain verkon toinen puoli.

Kaikkiaan pelimuotoja on viisi, sillä miesten ja naisten kaksin- ja nelinpelien lisäksi viidentenä tunnetaan sekanelinpeli. Sen taktiikka poikkeaa yllättävän paljon nelinpelien taktiikasta, kuten tuonnempana selvitetään.

Joillakin kilpapelaajilla, kuin myös joskus harrastajillakin, on taipumus hieman erikoistua joko kaksin- tai nelinpeleihin. Oikeastaan jokainen lajin harrastaja osaa määritellä olevansa jossain pelimuodossa hieman parempi (tai innokkaampi) kuin toisessa, mutta jyrkkää rajaa ei useinkaan löydy.

Kenttä

Etummainen syöttöraja kulkee 198 cm verkosta; syöttäjän tulee syöttäessä seistä sen takana. Kentän taaempi osa jakaantuu edelleen kahteen syöttöruutuun. Syöttö tapahtuu omassa ruudussa seisten, siten, että pallo putoaisi kulmittain vastapäätä olevaan vastapuolen ruutuun.

Yleensä kentällä näkyvät sekä kaksin- että nelinpelin rajat. Ulommat sivurajat pätevät tietysti nelinpeliin ja sisemmät kaksinpeliin. Mutta miksi kaksi takarajaa?

-Sisemmällä takarajalla on merkitystä vain nelinpelin syötössä, ei missään muussa tilanteessa. Muulloin takaraja on kaikissa pelimuodoissa se taaempi, eli ulompi.

Kentän kaikki rajat ovat paksuudeltaan 40 mm. Jokainen viiva kuuluu siihen alueeseen mitä se rajaa, eli selkeämmin sanottuna: rajalla on yhtä kuin sisällä.

Verkko

Juuri mikään muu kentän mitoista ei sitten olekaan tasan jaollinen viidellä sentillä. Selitys on tietenkin se, että Britannian imperiumin myötävaikutuksella maailmalle levinneessä pelissä on alunperin käytetty tuumaisia mittoja. Kansainväliset säännöt kuitenkin määrittelevät ne kaikki nykyään metrisinä, joten mitoissa riittää muistamista.

Verkko siis saa, tai tarkkaan ottaen sen pitää, hieman roikkua keskeltä. Melko kireällä sen kuitenkin pitää olla, että se roikkuisi vain tuuman verran.

Verkkopylväiden tulee olla nelinpelisivurajojen kohdalla myös siinä tapauksessa, että kentällä on pelkästään kaksinpelirajat. Tämä on hieman ristiriitaista: pelkät kaksinpelirajat tehdään käytännössä vain silloin, kun kyseiseen tilaan ei nelinpelikenttä mahdu. Ja jos ei kerran kenttä mahdu, niin silloin on jonkinlainen miettiminen niissä verkkopylväiden paikoissakin...

Verkon erilaiset narut muodostavat joillekin näppärille ihmisille ylivoimaisen houkutuksen toteuttaa askarteluviettiään. Kaupallisessa hallissa pelitunnin joutuukin joskus aloittamaan erilaisten erikoisviritysten purkamisella. Tavallisimmin on onneksi kysymys vain niin tiukalle vedetystä alanarusta, että verkko roikkuu jo reunoista monta senttiä ja siten keskeltä vielä enemmän. Näinhän se on reippaasti matalammalla kuin säännöt sanovat.

Tästä voi ainakin osittain syyttää verkkopylväiden valmistajia. Aika monessa tolppamallissa alanarun kiinnityskoukku on turhan alhaalla. Ja kun jossain kerran on koukku niin pitäähän siihen jotain kiinnittää ja vetää kireälle, vai kuinka?

On syytä muistaa, että verkossa oleellinen kohta on ylänaru ja sen ympäri taitettu niinsanottu verkkonauha. Se määrää linjan, jonka yli pallo on lyötävä. Itse verkko on jo hiukan epäoleellisempi. Se vain helpottaa sen havaitsemista, menikö pallo yli vai ali verkkonauhan. -Jätä siis verkon alanaru mieluummin vapaaksi!

Sääntöjen mukaan verkko itse asiassa tulee sitoa verkkopylvääseen niin, ettei pallo pääse pujahtamaan verkon ja pylvään välistä. Tällä on merkitystä vain kilpailuissa, eikä aina niissäkään jos tuomareilla ja pelaajilla on silmät päässään.

Syöttövuorot

Näin ollen myös arvonnan hävinneelle puolelle jää asioita valittavaksi. Siis, jos arvonnan voittaja valitsee vaikkapa aloitusvuoron eli ensimmäisen syötön itselleen, vastapelaaja voi määrätä, kummalla puolella verkkoa hän aloittaa.

Eikä ole suinkaan itsestään selvää, että arvonnan voittaja haluaa aloituksen itselleen. Varsinkin nelinpelissä annetaan joskus aloitus vastapuolelle. Idea perustuu siihen, että vanhoissa säännöissä aloittajapuolella on vain toisella pelaajalla syöttövuoro, sen jälkeen aina kaksi per puoli. Erän ensimmäinen syöttövuoro voi varsin hyvin hukkaantua siihen, ettei vielä oikein olla pelivireessä, vaan erän ensimmäinen syöttö on vaarassa epäonnistua. Nykyisillä nelinpelisäännöillä tällä ei siis ole merkitystä -

Toisinaan myös valitaan mieluummin kenttäpuolisko eikä aloitusta. Näin tehdään tietysti vain silloin, kun kenttäpuoliskot selvästi poikkeavat toisistaan. Toisella puolella saattaa ehkä olla rauhattomampi tausta, valot on rakennettu epäsymmetrisesti tai ilmastointi aiheuttaa 'tuulta' pelipaikalla.

Kuten kentästä puhuttaessa jo tuli esiin, syöttö tapahtuu syöttöruudusta vinottain vastapäätä olevaan ruutuun. Syöttäjän tulee seistä omassa syöttöruudussaan, samoin vastaanottajan omassaan. Se, kummasta ruudusta syötetään, riippuu syöttäjäpuolen pisteistä.

Kaksinpeleissä sääntö on yksinkertainen: jos pelaajalla on parillinen määrä pisteitä, hän syöttää oikeasta ruudusta, muutoin vasemmasta. Tästä seuraa, että niin kauan kuin syöttövuorossa oleva saa pisteitä, hän vaihtaa syöttöruutua jokaisen pisteen jälkeen.

Nelinpelissä sääntö on hankalampi, tosin tavattoman looginen. Sen logiikan muistaminen vain on erinomaisen vaikeaa, ainakin aloittelijalle. Sitäpaitsi se nykyinen syötön- ja ruudunvaihtelusysteemi on ihan erilainen kuin vielä muutama vuotta sitten käytössä olleilla vanhoilla säännöillä.

Kannattaa ajatella, että nelinpelaajalla on koko erän ajan 'oma ruutu'. Pelipari vaihtaa keskenään ruutuja silloin ja vain silloin kun he saavat pisteen omasta syötöstään, ei milloinkaan muulloin. Erän ensimmäinen syöttö syötetään oikeanpuoleisesta ruudusta, onhan syöttöjäpuolella pisteita 0 eri parillinen määrä. Jos syöttäjäpuoli voittaa pallon, se saa pisteen eli peli on 1 - 0. Sama syöttäjä jatkaa, mutta koska piste oli omalla syötöllä saaty, syöttäjäpuolen pelipari vaihtaa myös ruutuja. Näin siis tilanteessa 1 - 0 syötetäänkin vasemmasta ruudusta, kun syöttäjällä siis on pariton määrä pisteitä.

Tämä ilmaus 'oma syöttöruutu' voi johtaa aluksi hieman harhaan. On syytä muistaa, että aloituksen tapahduttua pelaajat saavat liikkua omalla kenttäpuoliskollaan missä tahansa, eivätkä he ole mitenkään sidottuja syöttöruutuihin, tai rajoihin ylipäänsä.

Virheellinenkin syöttö tulkitaan oikeaksi, mikäli vastapuoli ainakin yrittää syötön palauttamista, siis lyö tai yrittää lyödä palloa. Syötön käytännön suorituksesta on lisää tietoa tekniikkaluvussa.

Muun kuin ensimmäisen erän aloittaa aina se puoli, joka voitti edellisen erän. Jokaisella erätauolla pelaajat tai peliparit vaihtavat kenttäpuoliskoja, samoin myös mahdollisen kolmannen erän puolessavälissä, kun johdossa oleva pelaaja tai pelipari on päässyt 11:een pisteeseen.

Pistelasku

Peli pelataan kahtena tai kolmena eränä, eli kuten on jostain käsittämättömästä syystä tapana sanoa, 'paras kolmesta' -periaatteella. Erät pelataan kaikissa pelimuodoissa 21:een pisteeseen, myös naisten kaksinpelissä. Pisteen saa jokaisesta pallosta, riippumatta siitä kumpis puoli syötti. Jos syöttäjäpuoli häviää pallon, syöttäjä vaihtuu.

Voittoon vaaditaan kuitenkin kahden pisteen ero. Ellei sitä synny, erä loppuu vasta 30:een pisteeseen, oli sitä eroa tai ei.

Vanhoja ja uusia sääntöjä

Pitkästä aikaa ensimmäiset sääntömuutokset tehtiin vuonna 1998. Jokseenkin ainoa harrastajan kannalta merkittävä muutos tapahtui pistelaskussa. Päätettiin, että lisäpisteet voi valita tasatilanteessa 14-14 (naisten kaksinpelissä siis 10-10), kun ennen oli mahdollista valita lisäpisteitä myös tilanteessa 13-13 (NK: 9-9). Ennen vuotta -98 ei kahden ensimmäisen erän välillä sallittu taukoa ollenkaan.

Kilpailukaudella 2001-2002 tehtiin maailmanlaajuinen kokeilu niinsanotusta 5 x 7 -systeemistä. Ideana on pelata seitsemän pisteen eriä, 3-5 erää eli "paras viidestä". Mahdollisuus valita lisäpisteet oli edelleen voimassa, mutta niitä tuli 6-6 -tasatilanteesta kaksi, eli erä pelattiin tällöin kahdeksaan pisteeseen. Kaikki pelimuodot, myös naisten kaksinpeli, pelattiin samalla tavalla. Siis myös tasa-arvoaspekti tuli mukaan!

Lyhyiden erien pelaamisessa on ollut keskeisenä ajatuksena katsojien mielenkiinnon ylläpitäminen: tilanteet vaihtuvat nopeasti eikä lyhyissä erissä kenelläkään olisi varaa päästää vastustajaa karkuun.

Koevuoden jälkeen palattiin lähes entiseen järjestelmään, ainoina eroina - vähän yksinkertaistaen - pidemmät eräyauot ja valmentajille luta jututtaa pelaajaa näillä tauoilla.

Taustalla toki kummittelee myös sulkapallon televisiokelpoisuus. Ruudun ääressä urheilua katsotaan paljon lyhytjännitteisemmällä asenteella joten myös lyhyet erien katsotaan menevän paremmin kaupaksi. Lyhyet erät eivät nyt siis jääneet käytännöksi, mutta periaate 'joka pallosta piste' tuli, toivottavasti jäädäkseen.

Erätauot ja pelialueen käyttö

Nykyisissä säännöissä sallitaan kahden minuutin tauko erien välissä. Valmentajan ja pelaajan kanssakäyminen erätauoilla on sallittua. Lisäksi sallitaan minutin tauko erän puolessavälissä. Televisioitavissa otteluissa tuomari voi määrätä tauot pakollisiksi!

Pelaajien tai peliparien tulee pysyä omalla puolellaan verkkoa, mutta eräät vähäiset tunkeutumiset vastapuolen alueelle sallitaan. Maila saa lyönnin jälkeisellä saattoliikkeellä käväistä naapurin puolella, eikä toinen pelaaja saa estää mailallaan tällaista saattoliikettä.

Verkon alapuolella tapahtunut, vastustajaa häiritsemätön mailan tai pelaajan jonkin ruumiinosan käväisy vastapuolella ei sekään ole virhe.

Pelaaja ei kuitenkaan saa koskettaa verkkoa, ei edes mailallaan tai yllään olevalla vaatekappaleella. Pallo sen sijaan saa, nykyään siis jopa syötössä, kunhan jatkaa lentoaan kohti oikeaa syöttöruutua.

Pallon osuminen kattoon, seiniin tai ylipäänsä mihinkään tai kehenkään kentän ulkopuolella, on virhe. Pieni takaportti säännöissä kuitenkin varataan: "Mikäli hallin rakenne niin vaatii, paikallinen sulkapalloseura voi laatia lisäsääntöjä sen varalta, että pallo osuu johonkin esteeseen"

Välineet

Maila

Nykyaikainen sulkapallomaila on yllättävän kevyt, vähimmillään jopa noin 80 grammaa. Kehitys on jo pitkään kulkenut kevyempään suuntaan. Nykyaikainen maila painaakin aina alle 100 g, kilpapelaajien mailat harvoin yli 90 g.

Materiaalit ovat suuresti kehittyneet viimeisten vuosikymmenien aikoina. Puumailoja näkee enää vain entisten kilpapelaajien kotona seinällä, siinä palkintokaapin vieressä. Ja jopa sitä paljon modernimpi rakenneratkaisu - alumiinikehys yhdistettynä hiilikuituvarteen - on väistynyt nykyaikaisen rakenteen tieltä.

Tämän päivän maila on rakenteeltaan yhtenäinen. Kehys ja varsi muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden ja maila on juuri niin kevyt kuin asianomainen pelaaja haluaa. Materialina on yleensä hiilikuitu, nykyään usein myös titaaniseos.

Mailan painon ja varren jäykkyyden tulee olla suhteessa pelaajan pelitapaan. Aggressiivinen ja vahva pelaaja tarvitsee jäykän varren. Sen sijaan juniori, vasta-alkaja tai muuten vaan vähemmän väkivahva pelaaja tekee viisaasti etsiessään melko joustavavartisen.

Vasta-alkajalle voisi riittää nyrkkisäännöksi: osta kevyt, ei ihan halpa muttei turhan kalliskaan.

Valitettavasti hyviä mailaostoksia ei voi tehdä ihan missä tahansa. Läheskään kaikkien urheiluliikkeiden, saati tavaratalojen urheiluosastojen, henkilökunnalla ei ole mainittavaa asiantuntemusta sulkapallotarvikkeista. Hyvin tyypillistä on, ettei osata sanoa edes mailan painoa. Sehän ei useinkaan lue mailassa, mutta lukisi kyllä niissä papereissa jotka tulivat mailalähetyksen mukana.

Myös urheiluhallien myymälät ovat vielä usein aika puutteellisesti varustettuja, erityisesti siellä, missä sulkapallo ei ole hallin päälaji.

Yksinkertainen neuvo on: katso, mitä kilpapelaajat käyttävät ja apinoi heitä. Tässä on tietysti se heikkous, että et ehkä tarvitse niin hyvää ja kallista mailaa, ainakaan aluksi. Lisäksi vahva smash-tykki luultavasti pelaa mailalla, joka on harrastajalle turhan jäykkävartinen.

Siispä todellakin, houkuttele joku kokenut pelaaja asiantuntijaksi mukaasi kauppakierrokselle. Ja jos niin käy, että kilpapelaajakaverisi haluaa säästää shoppailuvaivojaan ja sen sijaan myy sinulle vanhan mailansa, olet luultavasti tehnyt ihan hyvät kaupat.

Hyviä ostostilaisuuksia ovat myös sulkapallokisat. Niiden yhteydessä on aina yhdellä tai useammalla sulkisyrittäjällä jännityspalvelu ja myyntipöytä. Tarjolla on tavaraa, joka kelpaa huippupelaajillekin ja tiskin takana on taatusti asiantuntija.

Jänteet

Uuden mailan "ensiasennusjänteet" ovat usein korkeintaan keskinkertaiset laadultaan. Parasta niissä saattaa olla kestävyys, mikä saattaa tarkoittaa melkoista paksuutta. Tämä etu on käytännössä kimmoisuudesta pois.

Laadukkaita mailoja myydään myös ilman jänteitä. Ajatus on tietenkin ihan järkevä: asiakas voi laitattaa sellaiset ja sen merkkiset jänteet kuin haluaa. Käytännön syistä tällainen ei ole kovinkaan yleistä. Harrastajalle kelpaavat yleensä jänteet kuin jänteet, kilpapelaaja hankkii mailansa alun perin tietynlaisilla jänteillä.

Harrastaja tarvitsee nykyään mailanjännittäjän apua harvemmin kuin kilpapelaaja. Ennen saattoi olla toisin, kun halvoissa tai huonosti jännitetyissä mailoissa saattoi kehyksen reunan rei'issä olevat pikkuiset suojatupet olla huonossa kunnossa tai äärimmäisyystapauksissa jopa puuttua. Tarvittiin vain kova osuma lähelle kehystä ja se siitä jänteestä!

Nykyisin harrastajapelaajalla on joko idioottivarmat 'ensiasennusjänteet' tai sitten sen verran vähemmän ruista ranteessa kilpapelaajaan verrattuna, että jänteet kestävät kuukaudesta toiseen. Kilpapelaaja taas ei juurikaan lähde otteluun ilman muutamaa varamailaa, sillä hänellä on todennäköisesti laadukkaat, mutta ei-niin-hirveän-huippukestävät jänteet.

Huippuluokan pelaaja ei nimittäin useinkaan pelaa samalla mailalla kuin keskimäärin muutaman tunnin ennenkuin jänne katkeaa ja maila on vietävä korjattavaksi. Alempien luokkien pelaajilla jänteitä katkeilee huomattavasti vähemmän, johtuen heikommasta lyöntivoimasta. Jostain merkillistä syystä tämän kirjoittaja ei joudu jännittäjän asiakkaaksi aivan joka vuosikaan...

Jänteet voivat myös löystyä, ja ne voi joutua kiristyttämään tai jopa vaihtamaan tämän takia.

Mailan jännittäminen ei ole mitenkään ylivoimainen konsti opittavaksi, mutta harvat rivipelaajat sitä tekevät. Se nimittäin käytännössä vaatii erityisen jännityskoneen ostamista. Niiden hinnat alkavat alle tuhannesta eurosta, mutta kalliitakin laitteita löytyy. Kun sitäpaitsi on eri asia jännittääkö mailan, vai jännittääkö mailan hyvin, jätetään tämä työ melkein aina ammattilaiselle.

Jänteitä myydään 200 m:n rullissa, mistä yhteen mailaa kuluu noin 10 metriä. Pelaajat saavat mailaansa uudet jänteet hintaan viisitoista - kaksikymmentä euroa, riippuen jänteen laadusta ja hinnasta. -Ynnä monesta muusta seikasta, kuten siitä, oletko oman vai muun seuran pelaaja jne...´Jännityksen hinnasta hieman alle puolet on jänteiden osuutta.

Jänteen paksuus on merkistä ja tyypistä riippuen 0,68 - 0,85 mm. Kilpapelaajat ovat harrastajia tarkempia jänteiden kireydestä. Heillä jänteiden kireys on välillä 8-11 kiloa. Harrastajalle käy vähempikin. Toisaalta, 90-luvun useampikertaisen Suomen mestarin Robert Liljeqvistin 14:ää kiloa epäillään jopa Euroopan ennätykseksi.

Grippi

Gripillä on suuri merkitys otteen pitävyyteen. Niinpä sen joutuu aika ajoin vaihtamaan, sillä sehän luonnollisestikin kuluu ja saattaa vähitellen menettää pitonsa ilman selviä ulkoisia kulumisjälkiäkin.

Useimmat pelaajat suosivat melko sileitä muovinauhoja. Myös frotee-gripeillä on kannattajakuntansa.

Uudessa mailassa on aina jonkinlainen "ensiasennusgrippi", yleensä kaunis, mutta jokseenkin keskinkertainen pidoltaan. Senkin pääasiallinen tarkoitus on myydä mailaa. Kilpapelaaja laittaakin uuteen mailaan heti alkuun oman grippinsä, yleensä tämän alkuperäisen päälle. Useimmille käsille nimittäin sopiva kahvan paksuus saavutetaan juuri näin, alkuperäistä poistamatta. Joku pitää jopa kahtakin grippiä päällekkäin sopivan paksuuden aikaansaamiseksi.

Sopivan kahvan paksuuden löydät, kun otat mailan käteesi tavallisella rennolla peliotteella. Jos keskimmäiset sormet koskettavat peukalolihasta, kahva saa olla paksumpi.

Gripin käärimisen oppii aika nopeasti, varsinkin kun joissakin pakkauksissa on oikein kuvitettu ohje. Useimmiten grippejä saa noin kolmen kappaleen pakkauksissa, ja yksittäiselle gripille tulee tällöin hintaa vain euro tai pari. Kun yhdellä pelaa ainakin useita viikkoja, ei laadussa siis kannata kitsastella. Kun löydät hyvän ja itsellesi sopivan, osta niitä muutama varastoon, sillä saatavuudesta ei aina ole takeita.

'Pallo'

Säännöt, ja varsinkin käytännön maailma, tuntevat myös keinoaineisen pallon. Se on kestävämpi kuin aito sulasta ja korkista tehty, mutta sen lento-ominaisuudet eivät ole läheskään samanlaiset. Virallisissa kilpailuissa niitä ei voi käyttää, mutta monen harrastajakisan säännöt sellaisen sallivat.

Suuntaus tuntuu nyky-Suomessa olevan kohti luonnonsulan käyttöä. Tätä suuntausta tervehdittäköön ilolla, sillä kyseessä on tavallaan kaksi eri peliä. Eikä näin pieneen maahan kovin monta erilaista sulkista mahdu.

Sulkainen pallo

Kun laadukasta sulkaista palloa tarkastelee lähempää, huomaa sulkien olevan aina samaan suuntaan. Sulan alapuoli on sulkahameessa ulospäin ja etureuna on ulkopuolella, jättöreuna sisäpuolella. Niinpä kunnollinen pallo lentäessään hieman pyörii, nimenomaan alaspäin pudotessaan vastapäivään.

Olisi loogista ajatella, että pyörimissuunta riippuu siitä kumman siiven sulkia on käytetty. Nyt on kuitenkin niin, että kaikkien pallojen tulee pyöriä samaan suuntaan. On ihan eri asia, lyödäänkö niinsanottu leikattu lyönti pallon pyörimisen myötä- vai vastasuuntaan. Tästä seuraa, että sulkien valmistajilla on kaksi mahdollisuutta: joko heittää ne vasemman siiven sulat pois, tai tehdä niistä sellaisia palloja, joissa sulan takareuna on ulospäin. Näköjään jälkimmäinen vaihtoehto on tullut valituksi.

Pallon laadusta saakin jonkinlaisen käsityksen jo sitä läheltä katsomalla. Se joko on huolellisesti tehdyn näköinen, säännöllisen muotoinen, sulat täsmälleen samanlaisia - tai sitten ei.

Valmistusprosessi sisältää vieläkin paljon käsityötä, mikä selittää korkeahkon hinnan. Nyrkkisääntöhintana voidaan pitää noin dollaria kappaleelta ja vähittäishintahan seuraa meilläkin dollarin kurssia. Tätä kirjoittaessa tusinan pallon tuubin vähittäishinta Suomessa on viidentoista euron suuruusluokkaa.

Tuubit on syytä säilyttää esimerkiksi jääkaapissa. Jotkut pitävät pakastimessakin, mutta oleellisinta ei ole kylmyys vaan kosteuden säilyminen. Palloa ei saa päästää kuivumaan, sillä silloin se haurastuu.

Kilpapelaaja ei koskaan osta pallojaan tavarataloista eikä urheiluliikkeistä mutta eipä niissä sulkaisia palloja yleensä kaupan olekaan. Ja jos on, niin niille ei ole siellä sopivaa säilytystilaa joten ne voivat olla lähes pelikelvottomiksi haurastuneita.

Seurat ja kilpapelaajat ostavat pallonsa suuremmissa erissä maahantuojilta, joista luettelo löytyy sulkapalloliiton webbisivulta. Harrastajan kannattaa asioida parhaiten varustettujen sulkapallohallien shopeissa.

Pallon nopeus

Hyvin luotettavilta vaikuttavat mittaukset, joita tehtiin maaliskuussa 2001 Sveitsin Avoimien yhteydessä, ei kylläkään itse kilpailuissa vaan erillisellä koejärjestelyllä. Pallon lentorata kuvattiin videonauhalle ja lentonopeudet laskettiin tietokoneella.

Mittaustulokset olivat vaikuttavia: naisten parhaasta tuloksesta vastasi (itse kisoissa naisten nelinpelissä hopealle yltänyt) Tanskan Helene Kierkegaard: 93,7 m/sek eli 337,2 km/h!

Ymmärrettävästi miesten puolella pantiin paremmaksi: Jim Laugesenin (Tanska) vastaavat luvut olivat 101,1 ja 364,0.

Leikitäänpä numeroilla: ihmisen tavallinen reaktioaika, eli se viive, jonka jälkeen vasta alkaa "toiminta", on 0,1 sekuntia. Tänä aikana sulkapallo lentäisi tuota vauhtia pitemmän matkan kuin oman kenttäpuoliskon keskeltä vastapelaajan takarajalle. Onko iskulyönnin torjuminen tekninen mahdottomuus?

Realismiin palataksemme, tuo pallon vauhdin hidastuminen, mahdollisuus lukea vastustajan peliä ynnä muutamat muut seikat tekevät sulkiksen pelaamisen sittenkin mahdolliseksi. Tai ainakin sitä todistettavasti pelataan... Mutta kiirettä pitää!

Pallojen nopeus vaihtelee, vaikka sen oikeastaan ei pitäisi. Säännöissä on määritelty pallon nopeus oikeaksi, jos se takarajan päältä lyödyllä täysvauhtisella alakauttalyönnillä putoaa enintään metrin ja vähintään puolen metrin päähän takarajasta. Tästä seuraa, että sama pallo voi olla liian hidas tai liian nopea, riippuen siitä, miten korkeassa ilmanalassa kisa käydään!

Nykyisin nopeusmerkintänä on numerot 75, 76, 77, 78 tai 79 (nopein). Näistä Suomen ilmastoon sopivat lähinnä nopeudet 77-79. Luvut viittaavat pallojen painoon grain-mittoina. On myös käytetty nopeusmerkintää, jossa itse asiassa ilmaistaan pallon paino gramman kymmenesosina. Tällöin numerosarja on vastaavasti 48-52. Sekaannuksen lopulliseksi varmistamiseksi käytetään myös kansainvälistä numeromerkintää 1-5, missä 1 on hitain, siis 48 eli 75.

Vaikka mainitut nopeusmerkintätavat perustuvatkin pallon painoon, ei paino suinkaan ole ainoa pallon nopeuteen vaikuttava tekijä. Sännöthän sallivat sulkien pituudelle kuuden millimetrin ja sulkakartion leveydelle jopa kokonaisen senttimetrin vaihteluvälin. Muutenhan ei olisi mahdollistakaan tehdä 73-74 -numeroisia palloja, joilla on käyttöä hyvin ohuessa ilmassa eli korkealla, ja hyvin kuumassa ilmastossa.

Kilpailuissa pallojen oltava oikeaa nopeutta. Elleivät ne sitä suoraan tuubista otettuina ole, niiden nopeutta muutetaan taivuttamalla sulkien kärkiä ulos- tai sisäänpäin.

Pallot myydään lähes poikkeuksetta tusinan pallon tuubeissa. Nopeusmerkintä on yleensä melko huomaamattomasti tarrana tuubin jommassa kummassa päässä. Toisin kuin muovipallossa, sulkaisen pallon korkkinauhan väri (joka on melkein aina vihreä) ei merkitse mitään.

Muovipallo

Siinä missä sulkainen pallo kestää harrastajallakin parhaassa tapauksessa yhden erän, muovisella voi hyvinkin pelata useamman tunnin - ja ellei sen vähittäisestä rispaantumisesta välitä, vaikka pitempäänkin.

Myös kunnollisessa muovipallossa on ohuella nahalla peitetty korkkipää, mutta sulkahame on korvattu muovisella jäljitelmällä. Tämä on yhtenä kappaleena liimattu korkin kuoppaan ja tuntuu olevan kovin herkkä irtoamaan.

Siinä missä luonnonsulkapallot ovat aina kokovalkoisia, ovat nykyään lähes kaikki muovipallot keltasulkaisia. Kieltämättä tämä tekee niistä paremmin näkyviä, varsinkin kun pelipaikan seinät ovat yleensä turhan vaaleat.

Kun pallot ovat ainoa nopeasti kuluva osa välineistöä, on muovipallojen käyttö jotenkin ymmärrettävää. Vielä voisi sanoa, että tietynlaisessa täystuhoiässä olevalle juniorivillikolle ei ehkä aluksi parane muunlaista palloa näyttääkään.

Muovipallojen nopeudet vaihtelevat paljon enemmän kuin sulkaisten. Niinpä niiden nopeus merkitään selvästi näkyviin. Korkkia ympäröivän nauhan väri on nopeimmasta hitaimpaan lueteltuna punainen, sininen tai vihreä.

Näistä useimmissa merkeissä sininen vastaa lähinnä luonnonsulkaista palloa. Vertailu on kuitenkin vaikeaa, poikkeavathan pallotyypit ominaisuuksiltaan melko selvästi. Oikeastaan muovipallolla ei voi lainkaan lyödä hyökkäysclearia, minkä seikan merkitys käynee ilmi kun eri lyönneistä puhutaan myöhemmin lisää.

Vaatetus ja jalkineet

Kansainväliset pelisäännöt eivät sano peliasusta yhtään mitään. Rajoituksia löytyy vasta kilpailusäännöistä, joiden mukaan perustapaus on jalkineet, lyhyet urheiluhousut tai -hame, pelipaita, -pusero tai -liivit. Lisäksi otsa- tai rannenauhat käyvät, ja tuomari voi olosuhteet huomioon ottaen hyväksyä erilaisia "joustoja".

Sen verran kuuma laji sulkis on, ettei pitkähihaisissa tai -lahkeisissa pelaaminen useinkaan tule edes mieleen. Paitsi ehkä meidän leveysasteillamme, silloin kun hallin lämmitys on epäkunnossa ja ulkona reipas pakkanen...

Jalkineiksi käyvät tavalliset matalapohjaiset sisäpelijalkineet, periaatteessa. Alan valmistajat myös tekevät suoranaisesti sulkapalloon tarkoitettuja jalkineita, ja sellaisia yleisesti käytetäänkin. Yllättävää kyllä, tällaiset erikoisjalkineet eivät ole mitenkään erityisen kalliita, eivät ainakaan kalliimpia kuin muotilenkkarit. Niihinhän valmistajan pitää vuosittain keksiä uusia trendimetkuja, ja se tietenkin maksaa.

Huomattakoon, että niin sanotut lenkkitossut eivät todellakaan sovi tähän kuvioon. Erityisesti tummapohjaiset kengät on jo monen hallinkin taholta selvästi kielletty. Lisäksi lenkkarit ovat yleensä aivan liian korkeapohjaisia, että niissä olisi turvallista harjoittaa niin nopeatempoista liikuntaa kuin sulkapallo on. Vammautumisriski on lajissamme melko pieni, mutta niissä harvoissa tapauksissa on enimmäkseen kysymys juuri nilkoista.

Korkeapohjaisilla kengillä pelaaminen on vaikeuksien kerjäämistä. Usko, älä kokeile!

Tekniikka

Kilpapelaajan tulee osata laaja joukko erilaisia lyöntejä, mailaotteita ja hämäyksiä. Myös liikkuminen kentällä on fyysisesti ja teknisesti vaativampaa kuin missään muussa mailapelissä. Pelialue pitää osata hahmottaa kolmiulotteisena tilana. Ratkaisuilla ja niiden toteuttamisilla on aina jumalaton kiire.

Sulkapalloa on tapana kehua alhaisesta aloituskynnyksestä. Toisaalta se on selkeä haitta lajin edistymisen, ja jopa julkisuuskuvan kannalta. Koska nimittäin tuollainen kevyt pompottelu onnistuu jo heti ensi yrittämällä, ei lajin opiskelemisen tarpeeseen todellakaan törmätä automaattisesti. Niin sitten pelikaverin kanssa pompotellaan ehkä vuosikaudet, taidon kohentuessa vain hitaasti, jos lainkaan. Sitten kun eräänä päivänä ruokahalu on syömällä kasvanut sellaiseksi, että kilpaileminen rupeaa kiinnostamaan, ollaan pulman edessä: tekniikka on päin seiniä.

On varmaan turhauttavaa raavaan miehen hävitä toissasyksynä aloittaneelle juniorinatiaiselle, kun itse on raatanut kentällä vuosikaudet. Näin se kuitenkin on, kun vastakkain pannaan toisaalla oikean valmennuksen opettama tekniikka, toisaalla alkeellinen liikkuminen kera paistinpannuotteen.

Selkeästi sanoen: sulkapallokin pitäisi aloittaa ainakin kurssilla, ja mieluummin jatkuvalla valmennuksella. Vaikkapa alkuun vain kerran viikossa, mutta omatekoisten tekniikkojen muuttaminen myöhemmin on ihan turhaa pelaajan ja valmentajan kiusaamista.

Ote mailasta

Nimestään huolimatta vamma nimeltä tenniskyynärpää vainoaa myös sulkapalloilijoita. Mutta ei kaikkia, vaan ainoastaan väärällä otteella lyöjiä.

Sulkapallolyönnin keskeinen ajatus on voimakkaan kyynärvarrenkierron käyttö, ei siis kyynärvarsi-käsi-maila -systeemin käyttö jäykkänä kokonaisuutena, kuten esimerkiksi tenniksessä. Kehitys tenniksessäkin on tosin kuulemma kulkenut kiertolyönnin suuntaan, samalla kun mailat ovat keventyneet.

Tenniskyynärpää on ehkä maailman tunnetuin rasitusvamma. Ilmiöllä on viisaampiakin nimiä, mm. "olkaluun sivunastan tulehdus" ja "lateraalinen epikondyliitti".

Rehellisyyden nimessä mainittakoon, ettei väärä mailaote sulkiksessa ole suinkaan ainoa tapa tämän vaivan hankkimiseen, vaan golfista ja jopa tavallisesta toimistotyöstä sen voi saada ihan yhtä hyvin. Varmaan sitä joku työpaikkalääkäri jo kutsuukin 'hiirikyynärpääksi'.

Sitä voidaan hoitaa niin lääkkeillä kuin kirurgisestikin, mutta ennaltaehkäiseminen on fiksuinta: lyö alusta alkaen oikein, niin et tule koskaan tietämään, miltä tenniskyynärpää tuntuu!

Sulkapallon keskeisiä otteita nimitetään yhteisellä nimellä myös kirves- tai vasaraotteeksi. Niiden selkeänä tunnusmerkkinä on mailan lavan suunta: jos lasket mailan vapaasti eteesi vyötärölinjan alapuolelle, oikean otteen tunnet siitä, että mailasi lapa on pystysuorassa. Jos se on taas vaakasuorassa, on kyseessä niinsanottu paistinpannuote, eli juuri se, millä tenniskyynärpää vuorenvarmasti saadaan.

Valitettavasti tuon paistinpannuotteen omaksuu puoliautomaattisesti lähes jokainen, joka lähtee itsekseen opettelemaan. Siinäpä hyvä syy aloittaa sulkisharrastus kurssilla! Väärästä otteesta irtitotuttautuminen nimittäin on todella vaikeaa, ja se nimenomaan on sitä vaikeampaa, mitä kauemmin on "paistinpannulla" pelannut.

Yleisote

Mailaan tartutaan kuin se olisi naapurin käteltävä käsi. Mailan lapa on pystysuunnassa, peukalo menee luontevasti eri puolelle kuin muut sormet. Etusormen ja muiden sormien väliin jää pieni rako. Ote on rento ja herkkä.

Sivulta, jomman kumman sivurajan luota lyötäessä tämä kirvesote olisi oikeastaan ainoa mahdollinen. Ylhäältä lyötäessä asia on hieman monimutkaisempi. Tällöin oikea lyönti muistuttaa suuresti heittoliikettä: edellä lähtee liikkeelle kyynärpää, ja mailakin liikkuu aluksi kantti edellä. Vasta lähellä kosketuskohtaa alkaa kyynärvarrenkierto, joka vasta antaa mailan lavalle sen huippuvauhdin.

Hyvä tapa ottaa tuntumaa lyöntiliikkeeseen on panna aluksi maila pois ja heitellä pelkkää palloa. Siinä voi tehdä muun muassa sen havainnon, että pallo lähtee paremmin kun heitto alkaa kyynärpään taakseviennillä.

Oikein tehty kyynärvarrenkiertolyönti on suoritus, jossa suhteellisen vähällä lihastyöllä annetaan pallolle todella melkoinen vauhti. Kun se kunnolla sujuu, ollaan jo aikamoisen osaamisen puolella. Räväkkää smashia tai riittävän tehokasta clearia ei suinkaan tehdä raa'alla voimalla vaan hyvällä tekniikalla.

Peukalo- eli rystyote

Kämmenlyönnille tunnusomainen mailan saattoliike ei yleensä rystylyönnissä ole pitkä, jos sitä on ollenkaan. Kämmen- ja rystylyönnit eivät ole keskenään symmetrisiä tapauksia, vaan rystylyönnin tekniikka on aika lailla erilainen.

Rystyote on käyttökelpoisempi kuin voisi luullakaan. Myös vartalon eteen tulevat pallot, ja jopa mailakäden puolelle hieman ohi vartalon tulevat pallot otetaan paljon helpommin rysty- kuin kämmenotteella.

Muut mailaotteet

Mentiinpä verkolle rysty- tai kämmenpuolelle, pitää mailan olla ensisijaisesti sormien varassa, kämmenpohjaa tuskin lainkaan koskettaen. Maila on mahdollisimman korkealla, sillä palloon on osuttava mahdollisimman lähellä verkkonauhaa. Osuessaan mailaan pallo ei kimmahda korkealle, sillä maila myötää pehmeästi ja pallon liike sopivasti kuoleutuu.

Tietenkin otteessa piilee myös ansa vastustajalle. Jos otetta yhtäkkiä tiukennetaan ja tehdään nopea rannevippaus, verkkodrop muuttuukin yllättäen nostoksi taakse. Ja taas tulee vastustajalle kiire!

Kun pelaaja pääsee hyökkäämään suoraan verkolle, hän menee palloon käsiksi reippaasti maila edellä, niinsanotulla rush-otteella. Se muistuttaa ulospäin erehdyttävästi perinteellistä paistinpannuotetta, mutta parhaimmillaan sekin on aito ranteenkierto-ote.

Omaksi otteekseen voidaan vielä lukea rystysyötössä käytettävä ote. Siinä peukalo ja etusormi ovat selvästi kahvan kartiomaisessa osassa, millä saadaan aikaan luontevampi mailakäden asento. Muuta käyttöä tällä otteella ei ole.

Liikkuminen

Itse asiassa, tuo nyt oli vähän kärjistettyä. Toki varsinaisia juoksuaskeleitakin tulee otettua, sitä enemmän, mitä pitempi matka on liikuttavana.

Silti sulkapalloliikkumista luonnehtii selvimmin niinsanottu chassée-askel. Nimitys on komea, mutta se on ihan tavallinen sivuloikka, eli edetään menosuunnan puoleisella jalalla ja seuraavaksi siirretään taaempi jalka etujalan viereen. Tarvittaessa toistetaan.

Käyttökelpoisimmillaan chassée-askel on taaksepäin liikkuessa. Ideana on se, että taaksepäin juoksemisen sijasta käännetään mailakädenpuoleinen kylki edelle ja edetään sivuttain, paljon nopeammin kuin takaperin juosten.

Hyödyllinen muunnos tästä on ristiaskel, jossa vasen jalka (oikeakätisellä pelaajalla, joka etenee oikea kylki edellä) siirtyy oikean ohi, joko taka- tai etukautta. Ristiaskel on sitäpaitsi vähemmän rasittava kuin chassée-askel.

Eteenpäin liikuttaessa käytetään myös niinsanottua double-steppiä, joka on aika lailla sama asia kuin jokaisen tanssitaitoisen tietämä vaihtoaskel: edetään etummaisella jalalla, siirretään takajalka sen luokse ja edetään uudelleen etujalalla. Toisin sanoen hiukan sama kuin chassée-askel, mutta eteenpäin. Toinenkin ero on: double-stepissä ei paino ehdi lainkaan asettua etujalalle.

Vartalon kääntäminen vaatii aikaa. Siksi liikkeelle on lähdettävä, jos mahdollista, kääntämättä koko laivaa, ainakaan heti. Jalkojen asennon kääntäminen on nopeampaa.

Joka tapauksessa sulkapallon liikkumistekniikassa tärkeää on voimakas lähtöponnistus ja nopea liikkeellelähtö. Murto-osasekuntia myöhemmin sitten selviää, kuinka kiire todellisuudessa oli.

Valmiusasennosta on aina helpompi lähteä niihin suuntiin, jotka pelaajan jalkojen määrittelemä suunta osoittaa. Muihin suuntiin lähteminen vaatii, kuten sanottu, jalkojen siirtämisen siten, että eteneminen voidaan tehokkaasti aloittaa.

Valmiusasento

Tyypillinen valmiusasento on kevyt haara-asento, jalat melko rinnakkain, maila ylhäällä ja mailakäden puoleinen jalka vähän edellä. Polvet ovat hieman koukussa, ja paino päkiöillä. Suorilta jaloilta ei pääse nopeasti liikkeelle, eikä myöskään jos kantapäät ovat tiukasti lattiassa.

Näin siis pelin aikana, mutta syöttöä odotetaan hieman toisin. Syötön vastaanottajalla mailakäden puoleinen jalka onkin takana ja vapaan käden puoleinen kylki selkeästi edessä. Tämä johtuu siitä, että syöttö on erittäin todennäköisesti pitkä, ja täten ollaan valmiiksi siinä asennossa, millä päästään nopeasti takarajalle noilla mainituilla chassée-askelilla. Toisaalta, mailapuolen jalalla on hyvä ponnistaa eteenpäin siinä tapauksessa, että syötöstä tulikin lyhyt.

Nelinpelissä näkee laajempaa valikoimaa syötönvastaanottoasentoja kuin kaksinpelissä. Tämä johtuu siitäkin, että käytännön syöttövaihtoehtoja on enemmän kuin kaksinpelissä. Vastaanottajalla on myös suurempi kiire, sillä pallon lentorata syöttäjän mailasta palautushetkeen on yleensä merkittävästi lyhyempi.

Edelleen valmiina olemisesta puheenollen: erityistä huomiota kannattaa kiinnittää siihen, ettei mailan lavalla juurikaan pelin kestäessä ole asiaa vyötärölinjan alapuolelle. Lob-lyönnin jälkeen maila nousee heti ylös, samoin jos on yläkautta lyötyä lyöntiä saatettu alas, maila nousee heti valmiusasentoon.

Molempien käsien tulee olla melko ylhäällä ja vapaasti irti vartalosta. Tällä tavalla saadaan vartalon liikkuminen vapaaksi ja helpoksi. Maila on aina helpompi ja nopeampi pudottaa alas kuin nostaa ylös. Sitäpaitsi suurin osa lyönneistähän lyödään kuitenkin vähintään pelaajan ylävartalon korkeudelta.

Pelikeskus

Tietenkin se suunnilleen sijaitsee keskellä kenttää. Siis suunnilleen. Sen 'oikea' sijainti vaihtelee tilanteen mukaan, riippuen siitä mihin seuraava pallo on 'keskimäärin' odotettavissa. Kun pelataan verkolla, pelikeskus on varsin edessä. Se myös siirtyy sivusuunnassa sinne päin, missä vastapelaaja on.

Sinne pelikeskukseen pelaajan kuitenkin pitää pyrkiä oman lyöntinsä lyötyään. Tärkeintä on lähteä heti lyönnin jälkeen nopeasti liikkeelle kohti pelikeskusta, vaikka vauhti sitten hidastuukin. Vastustajan lyönti voi aiheuttaa pikaisen muutoksen matkasuunnitelmaan - esimerkiksi: heti takaisin - tai sitten joudutkin kulkemaan uuteen lyöntipaikkaan pelikeskuksessa käymättä. Sinne päin kuitenkin pitää heti lähteä.

Ole tarkkana vastustajan lyönnin hetkellä, vaikket pelikeskukseen ehtisikään. On parempi olla valmiina hieman väärässä paikassa kuin tuhatta ja sataa matkalla jonnekin - minne tarkkaavainen vastustaja takuulla EI nyt lyöntiään suuntaa!

Muuan alan vanha peruskirja ilmaisee asian tyhjentävästi ja sarkastisesti: "pysähdy vastustajasi lyönnin ajaksi ellet ole selvänäkijä"... Silti vielä tämä lievennys: ihan konkreettista pysähtymistä ei välttämättä tarkoiteta. Sellaiseen ei yksinkertaisesti ole aikaakaan, muulloin kuin ehkä oman korkean clearin jälkeen.

Kysymyksessä on enemmänkin kontrollin saavuttaminen omaan liikkumiseen. Missään tapauksessa ei ole syytä olla ottamassa juoksuaskelia juuri silloin kun vastustaja lyö.

Seuraavassa kuvataan oikeakätisen pelaajan liikkumista, ellei nimenomaan ole toisin mainittu. Kämmenpuolellahan tarkoitetaan sitä puolta, missä lyödään kämmenlyönti, oikeakätisellä siis kenttäpuoliskon oikeaa puolta.

Rystytakanurkasta voidaan lyödä myös kämmenlyönti, käytännössä toki vain lyönnit yläkautta tulevat kysymykseen. Tämä ei ole edes harvinaista mutta vaatii kyllä jo vähintään kohtalaista liikkumiskykyä.

Liikkuminen kämmenetukulmaan

Kummassakin tapauksessa pelaajan maila on osumahetkellä verkon päädyn luona ja oikea jalka on tukijalkana lattiassa, mailakäden alapuolella. Maila on ollut koko ajan jo edessä; sitä ei siis heilauteta lyöntiasentoon vasta lopuksi. Vartalo on pystyssä; ulottuvuutta parannetaan askelta pidentämällä eikä ylävartaloa taivuttamalla.

Lyönnin jälkeen palataan kohti pelikeskusta, joko yksin tukijalalla ponnistaen tai siirtäen toisen jalan tukijalan viereen. Liiallinen kurkottaminen kostautuu juuri tässä: jos paino on vankasti tukijalalla, takaisinlähtö on liian hidasta.

Liikkuminen rystyetukulmaan

Luonteva, muttei kovin nopea tapa on astua ensin lyhyehkö askel vasemmalla ja sitten pitempi oikealla vasemman jalan ohi etukautta. Näin ollaan verkolla oikea eli mailakäsi ja oikea jalka edellä.

Takaisin tullaan samaa tietä kun mentiinkin, oikean jalan siirtyessä etukautta takaisin ja vartalon samalla kääntyessä myötäpäivään.

Tässä kuitenkin kuluu aikaa, ja varsinkin juuri tuohon ensimmäiseen askeleeseen. Nopeammin pääsee liikkeelle pienellä jalkojenvaihtohyppäyksellä: oikea jalka siirtyy taaksepäin ja vasen eteenpäin, ja hypähdys onkin itse asiassa jo se vasemman jalan askel. Seuraavaksi vain oikean jalan nopea askel eteen ja ollaan hyvässä lyöntiasemassa.

Liikkuminen kämmentakakulmaan

Edelleen tässäkin edetään mailakäsi edellä, koko mailakäden kylki takarajaa kohti käännettynä. Lyönnin alkaessa oikea jalka on tukevasti lattiassa - mikä ei tarkoita, että se olisi koko lyönnin ajan.

On erittäin tärkeää, että lyöntiin ponnistetaan jalkaterä takarajan suuntaisena, muutoin akillesjänne altistuu kohtuuttoman suurelle rasitukselle.

Vielä tärkeämpi nilkan asento on lyöntihypystä maahantullessa, jolloin pelaajan koko paino tulee takajalalle.

Lyödessä voidaan nimittäin tehdä joko kääntö- tai suora hyppy. Pelaaja on lyönnin tapahtuessa ilmassa, ja useasti vielä nopeahkossa liikkeessä taaksepäin. Nimenomaan kämmentakanurkasta lyödään suoralla hypyllä, mikä tarkoittaa sitä, että pelaaja tulee alas samansuuntaisesti kuin takakentälle liikkuikin, siis mailakäden kylki takana.

Takaisin pelikeskukseen palataan juoksuaskelin kuitenkin siten, että maahantulon jälkeen voidaan ottaa yksi chassée-askel ja jatkaa sitten juoksuaskelin.

Liikkuminen rystytakakulmaan

Kämmenlyönti

Kääntyminen voi tapahtua eri tavoin ja eri aikoina. Tavallinen harrastajapelaaja voisi tehdä sen esimerkiksi seuraavasti: ponnistus oikealla jalalla ja samalla pieni askel vasemmalla jalalla takanurkkaa kohti. Vartalonkääntö tapahtuu nyt vasemmalla jalalla tehtävän pienen hypyn aikana ja lopuksi kahdella chassée-askelella perille. Jälkaterän asentoon pätee tietysti sama kuin kämmenpuolen lyönnissäkin. Varo akillesjänteen ylikuormitusta!

Mikäli rystytakanurkasta lyödään hypäten, kysymyksessä on aina kääntöhyppy. Lyöntiin kuuluvan vartalonkierron annetaan kääntää koko vartalo niin, että alas tultaessa mailakäsi osoittaa pelikeskukseen. Tästä on luontevaa lähteä liikkeelle ensin yhdellä chassée-askeleella ja juoksuaskelilla jatkaen.

Tavallisen keskikuntoisen kuolevaisen ulottumattomissa on niinsanottu malaijihyppy. Siinä pelaaja ponnistaa suoraan takavasemmalle rystykulman suuntaan ja kääntää ilmassa mailakäden puoleisen kyljen taakse. Jos matkaa on paljon, tähän voi liittyä vielä pieni välihyppy tai chassée-askel. Seuraavaksi ollaankin jo uudestaan ilmassa, kääntöhypyssä ja kämmenlyöntiä lyömässä. Suoritus on näyttävä, nopea, tehokas - ja rasittava!

Rystylyönti

Rystylyöntiin mennään siis useimmiten siksi, ettei kämmenlyöntiin enää ennätetä. Ensimmäinen askel on nytkin vasemmalla suoraan nurkan suuntaan, mutta nyt oikea jalka siirtyykin vasemman ohi verkon puolelta. Pelaaja lähestulkoon kääntää selkänsä kohti verkkoa.

Sen jälkeen kaksi askelta pitäisi riittää aivan kentän kulmaan asti ja sieltä lyödään rystylyönti, ilman pitkää saattoa ja oikean jalan osumahetkellä tömähtäessä voimakkaasti lattiaan. Kääntyminen tapahtuu heti lyönnin yhteydessä ja ehdottomasti myötäpäivään, verkkoa kohti. Taas yksi chassée-askel ja juoksuaskelin pelikeskukseen.

Eri lyönnit

Lyöntejä ei esitellä tässä missään yleisyys- tai muussakaan loogisessa järjestyksessä. Siitäkin voidaan olla monta mieltä, mikä olisi oikea järjestys opetella lyöntejä. Hyviä "aloituskohtia" olisivat lob ja drive, koska niihin oikea mailaote "istuu" parhaiten. Vartalon sivulta ja vielä alempaa kun on suorastaan vaikeaa lyödä väärällä otteella.

Toisaalta clear, drop ja smash eli yläkautta lyötävät lyönnit muodostavat tärkeän loogisen kokonaisuuden: niissä itse lyönnin suoritus on samankaltainen, kosketuskohta ja voimankäyttö vaihtelevat.

Edelleen lyönnit voitaisiin jakaa hyökkääviin ja puolustaviin lyönteihin, mutta se on jo taktiikan, ei tekniikan asioita.

Clear

Joku voisi huomauttaa, että clear on monelle sunnuntaipelailijalle myös se ainoa, mikä osataan. En sanoisi näin; se puolikorkea lyönti puolestavälistä omaa kenttää puoleenväliin naapurin kenttää, ei todellakaan ole clear! Päinvastoin, se on lyönti, jota ei pitäisi käyttää koskaan, eikä kilpapelaaja käytäkään.

Lyönnin alkaessa mailakäden puoleinen jalka on takana ja paino sen päällä. Jalkaterä takarajan suuntaisesti. Mailan lapa osoittaa palloa ja on otsan edessä ja yläpuolella.

Kyynärpää viedään taakse hartioita kääntämällä. Maila osoittaa edelleen suunnilleen pallon suuntaan. Taaimmaisesta jalasta ja lantiosta otetaan alkuvauhti lyöntiin. Itse lyönti lähtee kääntämällä hartioita, jolloin kyynärpää tulee eteen. Se muistuttaa aika lailla heittoliikettä. Mailan lapa jää rennosti vartalon taakse kuin olisi tarkoitus heittää mailaa kahva edellä.

Kun kyynärpään eteen-ylöspäin liikkeestä on saatu kaikki teho ja nopeus irti, liike jatkuu voimakkaalla käsivarren ojennuksella ja kyynärvarren kierrolla. Palloon osutaan hieman pään etupuolella. Kyynärvarren kierto vie mailan ulospäin, mutta lyönnin aikana tapahtuva vartalon kierto ja askel eteenpäin vievät mailan pään yläpuolelle tai jopa vapaan käden puoleiselle sivulle.

Varsinkin taaksepäisestä liikkeestä lyötäessä takajalan ponnistuksesta ja vartalonkierrosta tulee hyvin luontevasti niinsanottu kiertohyppy, jossa mailakäden puoleinen kylki kääntyy verkolle päin ja alas tullaan vapaan käden puoleisella jalalla.

Oikeaa tekniikkaa ei tässäkään tapauksessa opi kirjasta eikä edes kuvasarjoista, vaan tässä on selvä kädestä-pitäen -opetuksen paikka. Kannattaa todellakin aloittaa sulkapallon opiskelu kurssilla tai valmennusryhmässä!

Joka tapauksessa, se mitä tässä on sanottu clear-lyönnistä pitää suurelta osin paikkansa myös dropiin ja smashiin nähden. Kysymys on siis aivan sulkapallotekniikan ydinasioista.

Clearia on kahta lajia, joiden välinen ero kuntopelaajankin kannattaa selvittää itselleen heti alussa. Näennäisesti niillä ei ole muuta eroa kuin lentoradan korkeus, mutta käyttötarkoitukseltaan ja taktiselta merkitykseltään ne ovat kaksi täysin eri asiaa.

Puolustava clear lyödään hyvin korkeana, tai jopa mahdollisimman korkeana. Hyökkäävä clear eli hyökkäysclear sen sijaan on vain juuri ja juuri niin korkea, ettei vastapelaaja siihen ylety.

Puolustusclear

Huomattakoon samalla, että se mitä puolustusclearista sanotaan, pätee suuressa määrin myös lobiin.

Ero 'käyttötarkoituksessa' käy siis selvästi ilmi jo nimestä. Puolustavalla clearilla pelaaja voittaa aikaa itselleen, ehtiäkseen saavuttaa tasapainonsa ja palata pelikeskukseen. Puolustava clear lyödään usein siksi, ettei enää muuta voida. Takarajalle huonoon tasapainoon ahdistettuna ei parempaa voi toivoa kuin että vastustaja ei pääse käyttämään kentälle jäänyttä tyhjää tilaa tappolyöntiin. Siis vastustaja ajetaan omalle takarajalleen.

Asian toinen puoli on se, että korkean clearin lyöjä, voittaessaan itselleen aikaa, samalla lahjoittaa sitä myös vastapuolelle. Lyönti ei juurikaan painosta vastustajaa, päinvastoin, mutta saattaa pelastaa lyöjän tilanteen.

Huomattakoon vielä tuo puolustavan clearin toinen hyötynäkökohta, aikatekijän lisäksi: Vastapelaaja joutuu lyömään palloa mahdollisimman kaukana verkosta, ja vieläpä suoraan alaspäin putoavaan palloon. Lyöntiin ei saa lisävoimaa pallon vastaliikkeestä ja löipä palloa melkein millä tavalla tahansa, maila osuu ensin pallon sulkiin, mikä syö tehoa sekin.

hyökkäysclear

Sulkapalloa tuntemattoman on ehkä vaikea nähdä, miten suuren rasituksen alaisena pelaajat ovat, kun he lyövät toisilleen hyökkäyscleareja useita kertoja peräkkäin. Tällainen pelinrakentamistilanne on äärimmäisen kuluttava molemmille osapuolille, sillä nyt liikutaan eteen-taakse ja mahdollisimman nopeasti. Taakse ei voi jäädä, vaan aina on palattava pelikeskukseen. Huomattakoon, että omien lyöntien väliä on noin 2-3 sekuntia, mihin sisältyy täysivoimainen lyönti, liikkuminen eteenpäin, pysähtyminen ja liikkuminen taaksepäin valmistautuen seuraavaan lyöntiin.

Erityisesti kentän laidasta suoraan, eli sivulinjaa myöten, lyötynä hyökkäysclear on vahvimmillaan. Pallohan voidaan lyödä hyvinkin matalana takanurkan suuntaan, vastustajan siihen keskikentältä ehtimättä. Vastustajanhan on linjaa myöten lyötyyn palloon ylettääkseen liikuttava myös sivusuunnassa.

Smash

Smash lyödään mahdollisimman kovaa alaspäin, juuri ja juuri verkon yli. Oikea osoite voi olla joko riittävän kaukana vastustajasta tai sitten juuri päinvastoin: tähdätään vastapelaajan vartaloon. Suoraan kohti tuleva pallo on varsin ilkeä palautettava, varsinkin kun se tulee nopeudella joka on suuruusluokkaa viidesosa äänen nopeudesta! Tavallisimmin smash pyritään lyömään pitkin sivulinjaa.

Teknisesti smash on lähellä clearia. Ero on kosketuskohdassa. Smashin lyödäkseen on päästävä kunnolla pallon taakse että pallon rata saataisiin helposti suunnatuksi kovaa alaspäin. Taitava pelaaja toki kääntää ranteella lyönnin alaspäin hyvinkin takaa, mutta lyönnistä jää puuttumaan se tärkeä vartalon voima.

Smashilla usein pyritään ratkaisemaan pallo - eri asia sitten kuinka siinä onnistutaan. Usein vastustaja ehtii kuitenkin smashiin ja palauttaa sen. Tässä on myös melkoinen ero harrastajien pelin ja kilpasulkapallon välillä. Harrastajapelaajien keskuudessa hyvä smashaaja on ilman muuta vahvoilla, mutta kilpapelaajat nostavat hyvässä tasapainossa ollessaan melkein smashin kuin smashin. Tavallaan smash on yhtä suuressa määrin pelinrakentamis- kuin ratkaisulyönti.

Palautuksesta tulee tietenkin sitä huonompi mitä suuremmalla kiireellä puolustava pelaaja siihen ehtii. Niinpä useinkaan pallo ei pääty smashiin vaan smashaajan seuraavaan lyöntiin: huono, puolikorkea palautus vastustajalta ja hyökkääjä pääsee tappamaan pallon.

Toistuvat smashit syövät kumpaakin osapuolta hyvin nopeasti. Aika pian jompikumpi lyö epätarkasti ja pallo päättyy.

Smashin palautus

Jos joutuu tai erehtyy palauttamaan puolikorkean suunnilleen vastustajan pelikeskukseen, voi ehkä jo saman tien luovuttaa ja kääntää selkänsä. Smashilla lyöty sulkapallo nimittäin tekee selässä vähemmän kipeää kuin naamassa...

Palauttamisessa on kiinnitettävä huomiota hiukan eri asioihin siitä riippuen, pelataanko kaksin- vai nelinpeliä.

Nelinpelissä lyhyt palautus ei useinkaan käy. Smashaajan pelipari nimittäin vaanii verkolla juuri lyhyitä palautuksia odottamassa. Niinpä nelinpelissä nosto enimmäkseen on pitkä, joko korkea tai (yleensä mieluummin) laaka. Kun smash on useimmiten tullut "suoraan" eli sivulinjan suuntaisesti, sitä ei mielellään palauteta takaisin suoraan, sillä äskeinen smashaaja pääsee lyömään uudestaan tarvitsematta liikkua paljoakaan.

Kannattaa siis palauttaa suoraan tuleva smash "ristiin" eli poikki kentän, jos vain suinkin ehtii ja pystyy. Jos tämä onnistuu hyvin, joutuu takapelaaja hakkaamaan smashejaan jopa kahden-kolmen sekunnin välein ja liikkumaan lyöntien välillä sivusuuntaan 4-5 metriä! Sopii kokeilla tuollaista liikkumista vaikka ilman mailaa ja palloa. Montako kertaa jaksoit? Siis hyökkääjä joutuu "maksamaan" ainakin tehoa hyökkäysvuoron pitämisestä.

Lyhyessä palautuksessa ei ole kysymys pelkästään tilanteen pelastamisesta, vaan suorastaan puolustustilanteen kääntämisestä omaksi hyökkäykseksi. Onnistunut lyhyt palautus useimmiten pakottaa vastapuolen nostamaan pallon lob-lyönnillä ylös. Ja hyökkäysvuoro vaihtuu!

Niinpä smash ei tavallaan olekaan kaksinpelissä aivan niin hyvä ase kuin nelinpelissä. Kaksinpelissä läheltä takarajaa smashaaminen on vaarallista, koska mahdolliseen lyhyeen palautukseen pitää ehtiä itse. Nelinpelissä verkkovastuu on peliparilla.

Lob eli koholyönti

Rystylyönnissä voima tulee reippaasta rannenäpäyksestä. Lyhyehköllä mailanliikkeellä pidetään vastustaja viimeiseen asti epätietoisena siitä, onko tulossa lob vai verkkodrop. Ote on tietenkin peukalo-ote eikä pitkää saattoliikettä mailalla ole syytä tehdä. Myös tässä pää ja ylävartalo pystyssä!

Lob on selkeästi puolustuslyönti. Palloa lyödään ylöspäin useimmiten siksi, että on pakko: ollaan tilanteesta niin myöhässä, että pallo tavoitetaan vasta hyvin alhaalta.

On turhaa vastustajan auttamista laahustaa verkolle lobia lyömään, vaikka olisi hieman kiirettä pitämällä ehtinyt ottamaan sen jo ylhäältä. Jos ehditään, lyötäköön läheltä verkkonauhaa verkkodrop tai jos ehditään, tappolyönti alaspäin.

Harvoin kannattaa lobin osoitteeksi panna jotain muuta kuin takaraja. Hyvin alhaalta ja hyvin läheltä verkkoa ei palloa kuitenkaan voi lyödä riittävän kauas taakse. Ja se tulee smashina takaisin, hyvin kovaa... Aivan verkon alta pitäisi enemmänkin yrittää ehtiä kunnolliseen verkkodropiin kuin lobiin.

Drop ja verkkodrop

Yhdessä clearin ja smashin kanssa drop muodostaa, kuten jo sanottukin, "yläkautta-lyöntien perheen", ja ne tehdään hyvin samankaltaisella tekniikalla. Niiden pitää myös näyttää vastustajalle mahdollisimman samanlaisilta, kuten jäljempänä vielä selvitetään.

Dropissa lyöntiliikkeen tulee alkaa yhtä vauhdikkaasti kuin clearissakin, mutta liikettä jarrutetaan ennen kosketusta "lukitsemalla" ranne. Tässäkin maila palautetaan saattoliikkeen jälkeen nopeasti valmiusasentoon.

Drop on tehokas ase varsinkin silloin kun vastustaja on jostain syystä jäänyt lyöntinsä jälkeen liian taakse. Näin on voinut käydä esimerkiksi siksi, että vastustajalla on ollut liian kiire lyöntipaikkaan: lyönti on juuri ja juuri onnistunut, mutta ollaan jääty epätasapainoon ja paluu pelikeskukseen on myöhästynyt. Näin on etukenttä jäänyt auki, ja siinäpä oivallinen dropin paikka!

Verkkodrop pitäisi ehtiä lyömään mahdollisimman ylhäältä, mahdollisimman läheltä verkkonauhaa. Mailaa ei pidä heilauttaa laajassa kaaressa alakautta, vaan maila pidetään valmiiksi ylhäällä. Voimaahan verkkodropissa ei tarvita, vaan pallo vierähtää verkon yli pelkästään sillä voimalla, millä se omalla painollaan kimpoaa mailan lavasta.

Tuossa mailan lyhyessä liikkeessä on ideana myös se, että vastustaja ei voi olla varma, lyötkö verkkodropin vai lobin. Pelaajalla pitää riittää ranteessa sen verran voimaa, että verkkodropin näköinen lyönti muuttuukin silmänräpäyksessä lobiksi.

Parhaimmillaan verkkodropista tulee 'rullari': pallo putoaa pyörien aivan verkkoa myöten. Verkkorullarin palauttajalle jää todella vähän vaihtoehtoja: nostaminen lobiksi tarjoaa vastustajaalle vuorenvarman tappopaikan. Lob olisi nimittäin nostettava hyvin jyrkästi ylös - ei toivoakaan takarajalle suunnattavasta 'pelastuslobista'. Melkeinpä jää vain kaksi vaihtoehtoa: uusi rullari, joko suoraan tai verkon toiseen päähän kääntäen. Ja jos sen nostaa viisi senttiä liikaa verkon yläpuolelle, häviää pallon!

Drive

Drive on tyypillinen ohituslyönti, ja sen lyömisessä ristiin takakulmasta toiseen on harvemmin mieltä. Vastapuolen pelaajahan todennäköisesti hallitsee keskikenttää. Mutta mikäli hänet on jo pelattu pois tasapainosta ja hän ei ole ehtimässä ajoissa pelikeskukseen, niin siitä vaan!

Epävarman pelaajan voi toki yllättää suoraan kohti laukaistulla drivella. Varsinkin sellainen pelaaja, jolla on tapana roikottaa mailakättään liian alkaalla, on altis tällaisille yllätyksille. Kuitenkin sama temppu kohti kokenutta kehäkettua, niin olet yhtä palloa lähempänä erähäviötä.

Muita lyöntejä

Rush-lyönniksi sanotaan suoraan verkolta eteenpäin lyötävää lyöntiä, jolla tavallisesti vastataan liian korkeaksi nousseeseen lyhyeen syöttöön tai samoin liian korkeaksi jääneeseen droppiin tai verkkodroppiin.

Stick-smash on hyvin nopealla ranneliikkeellä lyötävä smashin kaltainen lyönti. Siinä ei ole "oikean" smashin voimaa, mutta se on parhaimmillaan yllättävä ja riittävän nopea jopa pallon ratkaisemiseen. Pallon päättävä tappolyönti on usein juuri "stikkari".

Syöttö

Tenniksessä syöttäjällä on selkeä yliote syöttötilanteessa. Sulkapallossa taas syöttö on vain lyönti, jolla pallo pannaan peliin, eikä syöttö juuri koskaan ratkaise palloa. Erityisesti 'ässät', läpisyötöt ovat sulkapallossa kovin harvinaisia. Pikemminkin peli saattaa juuttua pitkiksikin ajoiksi samaan pistetilanteeseen kun pallon voittaa aina syötön vastaanottaja.

Sulkapallon syöttö tapahtuu alakautta, ja se voi olla joko lyhyt tai pitkä. Tältä väliltäkin löytyy hyvällä pelaajalla lyöntivalikoimaa, mutta näiden erikoislyöntien merkitys on lähinnä hämäyksellinen. Vastustaja täytyy pitää epävarmuudessa siitä, mitä on tulossa. Jos vastustaja on jo 'oppinut' sekä lyhyet että pitkätkin, niin pannaan vaihteeksi tulemaan jotain muuta!

Lyhyt syöttö pyritään osoittamaan vastapuolen syöttöruudun jompaankumpaan etunurkkaan. Pitkä syöttö pyritään vastaavasti saamaan ruudun takanurkkaan, erityisesti kaksinpelissä mieluiten ja useimmiten sisänurkkaan. Pitkät syötöt ovat tavallisempia kaksinpelissä, lyhyet nelinpelissä.

Yleensä pitkä syöttö lyödään kämmenlyöntinä ja lyhyt vartalon edestä rystylyöntinä. Siis yleensä, ei aina.

Sääntöjenmukainen syöttö

Alla muutama keskeinen tekijä oikeassa syötössä. Tarkempaa tietoa löytyy virallisista säännöistä.

* Alakautta syöttäminen tarkoittaa ensiksikin sitä, että syöttöhetkellä mailan lavan on oltava kahvan alapuolella. Toiseksi, osumahetkellä pallo on kokonaan vyötärön alapuolella.

* Pelaajan on syöttäessään seistävä asianomaisessa syöttöruudussa, molemmat jalat maassa. Jalka saa kääntyä, mutta se ei saa liukua lattiaa myöten, puhumattakaan, että kumpikaan jalka nousisi irti lattiasta.

* Mailan liikkeen on oltava yhtenäinen. Syötön katsotaan alkaneen sillä hetkellä kun maila lähtee syöttötilanteessa liikkumaan eteenpäin. Tahtoo sanoa: mitkään hämäysliikkeet eivät ole sallittuja.

* Syöttöä ei saa viivyttää tarpeettomasti.

* Syöttäjä saa syöttää vasta kun syötön vastaanottaja on valmiina. Mikäli syötönpalautusta yritettiin, syöttö oli (tässä mielessä) oikea, osuttiin palloon tai ei.

Syötön vastaanottaja osoittaa olevansa valmis asettumalla liikkumattomasti valmiusasentoon. Yleensä viimeiseksi nostetaan maila ylös, ja se toimii merkkinä syöttäjälle.

Myös syötön vastaanottajan tulee seistä omassa ruudussaan. Sen sijaan nelinpeliä pelattaessa syöttäjän ja vastaanottajan peliparit saavat sijoittua melkein mihin tahansa omalla kenttäpuoliskollaan, kunhan eivät peitä vastapuolen syöttäjän tai syötön vastaanottajan näkemistä. Nelinpelissä siis ei saa syöttää oman pelikaverin takaa siten, ettei vastaanottaja näe syöttötapahtumaa.

Näiden sääntöjen puitteissa voidaan syöttö antaa noin sadalla tavalla - mutta vain muutama niistä on järkeviä.

Syöttö kämmenpuolelta

Seiso lähellä kentän keskilinjaa, noin metrin verran etusyöttörajan takana. Mailakäden puoleinen jalka on takana, jalkaterä lähes takarajan suuntaisena, etujalka taas osoittaa syöttösuuntaan. Palloa pitelevän käden puolinen kylki on siis selvästi verkkoa kohti. Paino on taaemmalla jalalla, mutta siirtyy etujalalle lyöntiliikkeen aikana.

Pidä palloa kuin pikaria, sulista tai sulkien sidenarujen kohdalta, suunnilleen rinnan tai hartioiden korkeudella, vartalon edessä ja sopivasti mailakäden puolella. Kun pallo näin pudotetaan nuppi suoraan alaspäin, se putoaa kieppumatta ja siihen on helpompi osua puhtaasti.

Lyöntiliike näkyy olevan kovin persoonallinen asia kilpapelaajillakin, mutta kannattaisi opetella melko laajakaarinen heilahdus. Liikkeen tulisi alkaa vartalolinjan takaa, tietenkin alakautta ja samalla kun lyöntiliike alkaa, pudotetaan pallo. Sitä ei siis heitetä ilmaan, eikä palloa myöskään lyödä kädestä.

Mailan liike kulkee alakautta ja mailan lapa kohtaa pallon ollessaan jo menossa ylöspäin. Tähän vaiheeseen tulee kirvesotelyönnille tyypillinen ranteen kierto, joka antaa pallolle lopullisesti riittävän vauhdin, takarajalle asti yltävään lentorataan.

Tai sitten ei tule. Jos ranne pidetäänkin jäykkänä ja jätetään kierto tekemättä, saadaan aikaan yllättävä lyhyt syöttö. Syöttö on koko ajan näyttänyt pitkältä, ja vastaanottaja on ehkä jo aloittanut painonsiirron taaksepäin ehtiäkseen takarajalle. Nyt hänellä tullekin kiire lyhyen syötön nostoon. Huomattakoon, että sääntöjen mukaan liikkeen on oltava yhtenäinen eivätkä mitkään hämäysliikkeet ole sallittuja.

Lyhyestä kämmensyötöstä on olemassa 'nelinpeliversio': mailakättä jäykistetään painamalla kyynärpää kiinni kylkeen. Tällä saadaan lyöntiin tukevuutta ja tarkkuutta. Tarvittaessa saadaan lyönnistä pitkä käyttämällä rannevippausta.

Tällä tavalla ei palloa saa helposti kovin pitkälle, mutta eipä ole tarpeenkaan. Kyseessähän on nelinpeli, missä takaraja on lähes metrin lähempänä. Ja ideanahan oli se, että syöttö näyttää lyhyeltä mitä se useimmiten onkin, mutta liian edessä roikkuvan vastaanottajan voi yllättää livauttamalla vaihteeksi pitkän.

Syöttö rystyotteella

Rystysyöttö tapahtuu vartalon etupuolelta, niin korkealta kuin säännöt sallivat. Ote mailasta on hyvin 'korkea' eli peukalo ja etusormi ovat aivan kahvan kavennuksen kohdalla. Peukalo on mailan varren leveällä sivulla. Rintamasuunta on suoraan eteen, eikä kumpikaan kylki ole selvästi kohti verkkoa kuten kämmenpuolen syötössä.

Syöttäjä pitää palloa kahdella sormella sulkien kärjistä siten, että pallon nuppi itseään kohti ja alaspäin. Mailaa pidellään sääntöjen vaatimalla tavalla, eli mailan lapa on alempana kuin kahva.

Syöttäjä seisoo niin edessä kuin laki sallii, varpaat aivan syöttöviivan lähellä. Se, onko toinen jalka toisen edellä vai ovatko jalat rinnakkain, on vähemmän tärkeää. Jotkut nousevat syöttäessään vielä varpailleen, jolloin syöttö saadaan lähtemään mahdollisimman korkealta. Pallonhan tulee osumahetkellä olla vyötärölinjan alapuolella.

Syöttölyönti on kevyt mutta kontrolloitu ranneliike, joka pukkaa pallon lentämään juuri ja juuri verkon yli ja putoamaan aivan syöttörajan taakse. Syötön on todella oltava niin matala kuin suinkin mahdollista.

Joskus kuulee sanottavan, että pallon lentoradan tulee lyhyessä syötössä olla sellaisen, että se jo verkon kohdalla on tulossa alaspäin. Kauempaa syötettäessä, kuten kaksinpelissä, se onkin mahdollista, mutta etusyöttörajalta ei.

Tämän voi tarkistaa vaikka millimetripaperipiirustuksen avulla; mahdotonta mikä mahdotonta! Jos syöttö lähtee syöttöviivan takana seisovan normaalimittaisen pelaajan vartalon edestä, niin lentoradan korkein kohta on vasta verkonylityksen jälkeen. Sitäkin suuremmalla syyllä se ei saisi olla senttiäkään korkeampi kuin on välttämätöntä.

Myös rystysyöttöasennosta pitää vastustaja kyetä yllättämään pitkällä syötöllä eli "swipillä". Tämä tapahtuu siten, että syöttäjälle yllättäen ilmestyy suurehko määrä ruista syöttökäden ranteeseen, ja kevyt tuuppaus muuttuukin säväkäksi rannevippaukseksi. Aivan taaimmaiselle takarajalle siitä asennosta ei pallo niin helposti nousisikaan, mutta nythän kyseessä oli nelinpeli: siis käytössä on lyhyempi takaraja ja sinne pallon kyllä saa.

Rystysyöttöä käytetään jossain määrin myös kaksinpelissä. Miesten kaksinpelissä saattaa usein olla vastakkain sellaisia smashaajia, että syöttäjä ei mielellään anna vastustajalleen heti alkuun hyökkäysvuoroa. Kaksinpelin lyhyt syöttö lähtee taaempaa ja se myös usein suunnataan pitemmälle kuin suoraan syöttöruudun etukulmaan.

Lyöntien peittäminen ja leikattu lyönti

Omien aikomuksiensa salaaminen on tärkeää. Tästä on kysymys myös lyönnin peittämisessä. Pelaaja joko viivyttää aikomuksiensa paljastamista mahdollisimman pitkään, tai sitten hän tietoisesti 'esittää' lyövänsä jonkin muun lyönnin kun sitten lyökin. Vielä oma tapauksensa on lyönnin "leikkaaminen"

Drive, smash ja drop voidaan lyödä hyvin saman näköisesti. Tavallaan niissä muuttuu vain voiman käyttö ja lyönnin kosketuskohta. Drivessa ja smashissa lyödään täysivoimaisella kyynärvarren kierrolla, mutta dropissa lyöntiä jarrutetaan osumakohdassa.

Kosketuskohta vaihtelee, vastustajan kenttäpuoliskolta katsoen, varsin vähän. Peittämiseen on siis hyvät mahdollisuudet. Smashia lyödäkseen on päästävä kunnolla pallon taakse, enemmän kuin dropissa tai clearissa.

Varsinkin smashin tai dropin yllättävyyttä lisää, kun se lyödään 'leikaten'. Tämä tarkoittaa sitä, että mailan lapa kohtaa pallon vinossa asennossa jolloin pallo ei lähdekään mailan liikkeen suuntaan vaan vinosti.

Pelaaja lukee toisen peliä enemmänkin vaistomaisesti ja refleksinomaisesti, yrittäen ennakoida pallon lähtösuunnan ja -nopeuden. Tämä tiedostamaton laskelma pettää kun lyönti onkin leikattu ja pallo lähtee "väärällä" nopeudella ja muuhun suuntaan kuin oli otaksuttu.

Osa lyönnin voimasta hukkuu leikkaamiseen. Pallo ei suinkaan lähde vinosta mailaosumasta samalla voimalla kuin kohdatessaan mailan lavan suoraan. Tämä on otettava huomioon voimankäytössä ja suunnassa. Ennenkuin leikatut lyönnit rupeavat sujumaan, ne yleensä jäävät liian lyhyiksi - elleivät epäonnistu kokonaan, sillä kosketuspintaahan vinossa mailanlavassa on vähemmän kuin suorassa.

Tavallisimmin leikkausta käytetään dropissa. Smashissa tuon edellämainitun tehonhukan haitta on suurempi, ja leikattu clear on käytännössä mahdoton lyönti.

Taktiikka ja strategia

Sopivasti yksinkertaistaen: taktiikka on niiden päätösten ja edesottamuksien kokonaisuus, joilla voitetaan taistelu. Strategialla voitetaan tai hävitään kokonainen sota. Tästä kai sulkapallosta puheenollen pitäisi vetää se analogia, että taktiikassa on kysymys yksittäisestä pallosta ja strategiassa koko ottelusta?

Oikeastaan ei. Taktiikan ja strategian erottaminen on sulkapallossa vaikeampaa. Strateginen ajattelutapa on läsnä koko ajan, vaikka yhtä ja toista onkin päätetty jo ennen ottelua. Pelaajan on opittava toisen peliä koko ajan ja sopeuduttava myös muutoksiin; niitä tulee varmasti.

Jonkinlainen perusta sille, mihin pelissä pyrkii, on aina oltava. On vähän makuasia, nimittääkö sitä strategiaksi vai taktiikan perusajatukseksi. Yhtäkaikki pitää tietää, miten ja millä keinoin päämääräänsä - otteluvoittoa - tavoittelee.

Tässä vaiheessa pitää muistuttaa siitä, ettei taktinen ajattelu ole vasta joskus myöhemmin opittava oppimäärä. Järjenkäytön opetteleminen on aloitettava samalla kun pelaamisenkin opetteleminen. Toki on ymmärrettävä, että vasta-alkajalla ovat ajatukset paljon konkreettisemmissa asioissa: ollaan tyytyväisiä siihen, että ylipäänsä ehditään palloon ja onnistutaan palauttamaan se jonnekin naapurin puolelle.

Taktiikassa kuitenkin on selkeästi sanottuna kysymys on niistä päätöksistä, mitä pelaaja pallon ollessa pelissä tekee. Siis yleensä: miksi hän lyö tuonne eikä tänne, miksi hän syöttää noin tai näin, miksi hän pyrkii nopeisiin ratkaisuihin tai päinvastoin pyrkii pitkittämään palloralleja jne.

Lainatkaamme vielä lisää sotilaallista sanastoa sulkapallokäyttöön: käsitteet hyökkäys ja puolustus ovat varsin käyttökelpoisia.

Pelaajan sanotaan hyökkäävän silloin, kun hän pyrkii kohti pallon välitöntä ratkaisua tai kun hän lyö palloa alaspäin tai pakottaa muuten vastustajan puolustuskannalle. Tyypillisin hyökkäyslyönti on smash mutta hyökkäyksestä on kysymys usein dropissakin, hyökkäysclearista puhumattakaan.

Puolustava osapuoli joutuu keskittymään "tilanteen pelastamiseen", mutta onnistuneena puolustuksena voidaan pitää vasta sitä, että kääntää puolustustilanteen omaksi hyökkäykseksi.

Ainoaa oikeaa taktiikkaa ei ole eikä tule. Nopeaa liikkujaa vastaan pelataan eri tavalla kuin hidasta, kovaa smash-tykkiä vastaan eri tavalla kuin tarkkaa tekniikkataituria. Eri asia, pääseekö pelaaja ollenkaan vaikuttamaan siihen, miten pelataan vai viekö peliä vastustaja.

Jokainen pallo pelataan kuitenkin erikseen. Ellet ole muutaman pallon jälkeen oppinut jotain vastustajan pelityylistä tai taktiikasta, olet ehkä lähtenyt kilpailuihin liian aikaisin. Vielä olisi niitä liitutaulun ääressä opittavia asioita!

Taktiikan perusasioita

-Juoksuta vastustajaa. Valitse lyöntisi siten, että vastustaja joutuu liikkumaan paljon ja suuntaa vaihdellen. Seuraa hänen kuntoaan.

-Älä pelaa vastustajan peliä. Kovalle smash-tykille et voi ehkä edes syöttää pitkää. Pidä peli matalana!

-Painosta koko ajan. Älä anna helppoja palloja ellei kysymys ole omasta pelastautumisestasi.

-Tiedä omat vahvuutesi ja heikkoutesi. Jo ennen kentälle menoa sinulla on tieto omasta osaamisen tasostasi. Vastustajan kanssa opit tätä asiaa lisää. Jos vastustaja poimii helposti smashisi, älä yritä smash-ratkaisua kuin todella varmoissa paikoissa. Jos olet hyvä verkkopelissä, haasta vastustajasi verkolla.

-Käytä hyväksesi vastustajan heikkouksia. Viimeistään muutaman minuutin pelin jälkeen sinun pitäisi tietää, mikä vastustajallesi on helppoa ja mikä vaikeaa.

-Vaihtele tekniikkaa! Vaikka leikatut droppisi hyvinkin pelin alussa menevät täydestä, ne ehkä opitaan aavistamaan. Älä härkäpäisesti toista jotain sellaista mikä ei tehoa enää. Vaihtele tempoa.

-Mutta myös päinvastoin: pidä taktiikkasi samana niin kauan kuin se puree.

Kaksinpeli

Ymmärrettävästi kaksinpeli on myös rasittavampaa. Pallon tyypillinen kesto on alle kymmenen sekuntia, mutta tasaväkisten vastustajien, ja nimenomaan hyvien puolustuspelaajien otteluissa saattaa esiintyä puolen minuutinkin mittaisia palloralleja.

Poikkeuksellisesti saattaa yksikin ylipitkä palloralli ratkaista, vaikkei se ehkä katsomoon näy niin selvästi. Kilpasulkapalloilija taiteilee pitemmässä pallorallissa useinkin maitohapon rajoilla. Joskus yksi tai muutama palloralli saattaa pelaajan elimistön sellaiseen tilaan, että peli on menetetty, ellei pelaaja keksi keinoja pudottaa pelin tempoa. Siis sulkapallossa maitohappokin on varteenotettava taktinen elementti!

Syöttö

Kaksinpelin syöttö on yleensä pitkä; lyhyttä syöttöä käytetään vain erityisistä syistä, joista vastustajan yllättäminen on luonnollisesti yksi.

Pitkän syötön paras osoite on yleensä vastapuolen syöttöruudun sisätakanurkka. Puusta katsoen voisi luulla, että hyvä paikka olisi aina vastustajan rystypuoli, onhan rystypuolelta lyöminen aina ja kaikille vaikeampaa kuin kämmenpuolelta.

Sulkapallon kolmiulotteinen geometria kuitenkin vaikuttaa siihen suuntaan, ettei vastustajaa vielä syöttövaiheessa pidä päästää lyömään takanurkasta. Sieltä nimittäin pallo voidaan lyödä kauemmaksi vastapuolen pelikeskuksen ohi kuin takarajan keskivaiheilla. Syötön vastaanottajalla on ulkonurkasta äärivaihtoehtoina joko nopea, mutta silti tiukka ristidrop tai matalin eli nopein mahdollinen hyökkäysclear. Ja kaikki muut ilkeydet sitä väliltä.

Eikö tämä sama sitten päde rystytakanurkkaan pelin aikana? -Ei siinä mielessä, että syöttövaiheessa vastaanottajalla ei ole sinne rystytakanurkkaan niin kiire kuin myöhemmissä pelitilanteissa. Ellei ole melko vasta-alkajien pelistä kysymys, niin voidaan syötön vastaanottajan laskea aina ehtivän hyvään lyöntiin ruudun kumpaan takakulmaan tahansa.

Erityisen kiinnostava on niinsanottu ylikorkea syöttö - ei vähiten siksi että se näyttää helpolta palautettavalta mitä se nimenomaan ei ole.

Siinä pallon tulee pudota takarajan tuntumaan aivan pystysuoraan. Palauttajalla ei todellakaan ole mitään vaikeutta ehtiä palautuslyöntiin niin hyvässä ja tasapainoisessa asennossa, mutta hänen vaihtoehtonsa ovat silti vähissä.

Takakentän smash, joka ei ole kaksinpelissä muutenkaan aina viisas lyönti, ei nyt toimi ollenkaan. Maila osuu ensiksi sulkiin ja lyönnistä on koko terä poissa. Kun vielä lentomatka verkolle on jokseenkin pisin mahdollinen, on syöttäjällä heti yliote. Käytännössä vastaajan on aina lyötävä palloa ylöspäin.

Se erityinen syy lyhyeen syöttöön voi olla esimerkiksi vastaanottajan yllättäminen. Huipputasolla tätä tuskin tapahtuu, mutta harrastajapelaajien kesken sitäkin useammin. Jos vastustaja selvästi odottaa pitkää syöttöä, lyhyt syöttö on hyvä valinta.

Lyhyt syöttö ruudun ulkonurkkaan pakottaa palauttajan liikkumaan pitemmän matkan palloon ylettyäkseen, mutta toisaalta hänelle jää parempi valikoima palautuslyöntejä. Toisaalta, vastaanottaja ehtii sisänurkkaan helposti, mutta syöttäjä voi sijoittua hieman taaemmaksi ja sittenkin ehtiä kummankin puolen verkkodroppeihin.

Toinen hyvä syy lyhyen syötön käyttämiseen on se, että on syytä pelätä hankalan kovaa smashia heti syötön vastauksena. Harrastajien pelissä hyvä smashaaja käyttää asettaan turhankin usein, ja ellei syöttäjä ole osoittautunut hyväksi smashinpalauttajaksi, tulee pitkä syöttö säännöllisesti smashina takaisin. Tähän on kaksi lääkettä, joista se parempi ei ehdi tähän hätään: smashin palauttamisen oppiminen kunnolla! Itse tilanteessa paras lääke on se toiseksi paras eli lyhyt syöttö.

Kilpapelaajat todellakin syöttävät paljon lyhyitä syöttöjä myös kaksinpelissä. Ideana on juuri se, ettei haluta päästää vastapuolta hyökkäämään heti syötöstä.

Kaksinpelissä lyhyt syöttö voi olla pitempi kuin nelinpelissä. Syöttäjähän syöttää jokseenkin omasta pelikeskuksestaan, eikä toisaalta halua päästää syötön vastaanottajaa heti lyömään vaikeita verkkorullareita. Lisäksi syöttäjän pitää, toisin kuin nelinpelissä, itse ehtiä mahdolliseen korkeaan palautukseen.

Pelin rakentaminen

Miesten kaksinpelissä clear on varsin käytetty lyönti. Hyvällä hyökkäysclearilla pakotetaan vastustaja kerta toisensa jälkeen takarajalle, kunnes tämä lopulta joutuu lyömään huonosta tasapainosta eikä todennäköisesti pääse enää riittävän nopeasti pelikeskukseen. Silloin on hyökkäyslyönnin aika: smash tai drop kohti tyhjäksi jäänyttä kentän osaa.

Pelaajan tulisi pyrkiä hyökkäystilanteeseen, siis lyömään palloa alaspäin. Tämä voi ehkä kuulostaa kaavamaiselta, voihan pisteen voittaa millä lyönnillä tahansa, tai yksinkertaisesti vastustajan virheestä. On kuitenkin selvää, että hyökkääjällä on käytössään laajempi valikoima lyöntejä, mukaanlukien vaikkapa hyökkäysvuoron luovuttaminen vastustajalle.

Jäljempänä käsitellään laajanpuolisesti hyökkäämistä ja puolustamista. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että siinä olisi likikään koko kaksinpelin arsenaali. Korkeatasoisessa pelissä käytetään laajaa lyöntivalikoimaa ja liikutaan paljon. Harhautusten ja erikoislyöntien merkitys korostuu.

Hyökkäys

Ylipäänsä smash-hyökkäys hyvin takaa on vaarallisin hyökkääjälle itselleen. Lyönti toki painostaa vastapelaajaa; hänen tulee ehtiä hyvin nopeasti vastalyöntiin, josta todennäköisesti tulee kiireen takia epätarkka. Samalla smashin lyöjä syö aikaa myös itseltään, sillä pallohan käy vastapuolella nopeammin kuin dropissa olisi asianlaita.

Smash-hyökkäyksen oikea aika ja paikka on siinä missä päästään lyömään ainakin metrin pari takarajan etupuolelta. Tehokkaimmillaan smash on "linjaa" eli sivurajaa pitkin lyötynä, siinähän matka ja siis myös lentoaika on lyhin. Keskemmältä kenttää voidaan smash pyrkiä lyömään jommaltakummalta puolelta vastapelaajan ohi. Silti usein paras osoite on vastustajan vartalo, tarkemmin ylävartalo ja ehkä vielä erityisesti mailakäden puoli.

Ristismash voi yllättävänä olla hyvä ratkaisu, mutta tässä tule taas esiin sulkapallon erikoinen aikatekijä: suuren hidastuvuuden takia matkan piteneminen merkitsee aina suhteellisesti paljon pitempää lisäystä aikaan. Ristilyöntien pitemmät lentoajat tekevät niistä siinä mielessä vastustajille helpompia, että aikaa palauttamiseen on enemmän.

Kun on aloitteen saanut, se täytyisi pitää. Silti ei aina pidä härkäpäisesti tarjota smashia, varsinkaan jos se ei näytä tuottavan vastapuolelle ylipääsemättömiä vaikeuksia. Smashia tai dropia odottava vastapuoli saattaa hyvinkin kompastua yllättävään hyökkäyscleariin. Välillä yksi sellainen, etkä ehkä edes menetä hyökkäysasemaa, jos vastapuoli joutuu pelastautumaan puolustavalla (korkealla) clearilla.

Seuraa myös, ajautuuko puolustaja liian taakse - siinä voi olla yllättävän ja ehkä ratkaisevan dropin paikka.

Puolustus ja vastahyökkäys

Puolustaja pyrkii olemaan pelikeskuksessa tavallista matalammassa valmiusasennossa, maila rystyotteessa ylhäällä ja vastapelaajaa kohti ojennettuna. Peukalon tukea tarvitaan nyt vielä enemmän kuin tavallisesti, se osoittaa kohti mailan lapaa. Ote on nimenomaan rystyote, sillä rystylyönti on todennäköisin vaihtoehto, otetaanhan myös suoraan vartaloa kohti tulevat pallot rystyotteella.

Smashin palautuksen eräs ongelma on siinä, että kunnollista vastalyöntiä ei ehdi tehdä, jolloin korkea palautus voi jäädä liian matalaksi. Matalassa palautuksessa on tavallaan päinvastainen ongelma: ilman vastalyöntiäkin saattaa pallossa olla niin paljon vauhtia, että palautus nousee liikaa.

Periaatteessa smash pitäisi siis nostaa korkeaksi tai matalaksi, ei mitään siltä väliltä. Korkean palautuksen tarkoituksena on pakottaa hyökkääjä kuluttamaan voimiaan toistuvissa iskuissa, joiden tehokkuutta pitkä matka kuitenkin syö. Jokainen sulkapalloa tosissaan pelannut tietää, miten rankkaa on lyödä 5-6 perättäistä takakenttäsmashia, välillä pelikeskuksessa käyden!

Jos vielä puolustaja pystyy palauttamaan korkeat nostot vuorottain rysty- ja kämmennurkkaan, ei ole ihan selvää, kumpi osapuoli se todella on hätää kärsimässä...

Hyökkäyksellä on taipumus onnistua ennemmin tai myöhemmin; pallon voittaa useammin hyökkääjä kuin puolustaja. Niinpä puolustuskannalle ajautunut pelaaja ei saa tyytyä vain toistuviin "tilanteen pelastamisiin", hänen on yritettävä kääntää hyökkäys puolustukseksi.

Tähän tarvitaan lyhyttä smashin palautusta. Hyökkääjä epäilemättä lähtee oikeaoppisesti smashinsa perään, mutta ei oikeastaan voi tietää, onko tulossa pitkä vai lyhyt nosto. Jos nyt puolustaja osaa nostaa lyhyen ja vielä kääntää sen sivuun tulosuunnastaan, niin hyökkäysvuoro todennäköisesti vaihtuu. Hyökkääjä mahdollisesti ehtii palautukseen, mutta niin myöhään, että joutuu lyömään palloa ylöspäin. Nosto takarajalle päästää äskeisen puolustajan vuorostaan hyökkäämään.

Nelinpeli ja sekanelinpeli

Erityisesti sekanelinpeli on taktisesti eri asia kuin nelinpeli. Mielenkiintoista, että ainoat todelliset erot ovat juuri taktiikkapuolella. Pelisäännöt eivät tee minkäänlaista eroa sekanelinpelin ja nelinpelin välillä.

Miesten ja naisten nelinpeleissä oletetaan peliparin pelaajien olevan taidollisesti ja fyysisesti suunnilleen tasavahvoja. Kilpapelaajien otteluissa näin yleensä onkin. Jos kuitenkaan ei ole, voidaan äärimmäisyystapauksessa jopa soveltaa sekanelinpelin taktiikkaa - pelisäännöthän eivät sitä rajoita.

Edelleen voidaan spekuloida, että miesten nelinpeliparissa toinen tai molemmat pelaajat voivat olla naisia ja sekanelinpeliparissa molemmat! Onhan naispelaajan nimittäin sallittua kilpailla kaksi luokkaa alemmissa miesten peleissä mikäli kilpailuissa ei ole asianomaista naisten luokkaa.

Toistaiseksi on noudatettu Sulkapalloliiton Liittohallituksen päätöksellä sitä rajoitusta, että naiset saavat kaksinpelin lisäksi pelata miesten nelinpeliä kokonaisena naisparina, ei siis mies ja nainen. Myös naispari sekanelinpelissä on kielletty.

Kovin yleistähän tämä ei ole, vaan kun nainen käyttää hyväkseen tätä oikeutta, hän on yleensä hankkimassa "miespelikokemusta" nimenomaan kaksinpelissä.

Edelleen miesten ja naisten nelinpelillä on se hienoinen ero, että miesten pelissä jyllää enemmän voima, naisilla tekniikka. Nelinpeliin perehtyvälle voi suositella nimenomaan naisten pelien seuraamista ja tutkimista. Pallorallit ovat pitkänpuoleisia ja niissä tehdään vähänlaisesti virheitä.

Pelaajien sijoittuminen

Aloittelijat pelaavat usein koko ajan rinnakkain. Tämä käy laatuun, ellei vastapuolikaan pysty tilannetta hyödyntämään. "Oikeaa" nelinpeliä pelattaessa pelaajien sijoittuminen muuttuu koko ajan pelitilanteen mukaan.

Pääsääntö on miesten ja naisten nelinpelissä yksinkertainen: puolustetaan rinnakkain, hyökätään peräkkäin.

Kun pelaajat ovat peräkkäin, vastuualueina ovat verkon lähiympäristö ja takakenttä. Puolustusasemassa kumpikin hoitaa oman kenttäpuoliskonsa verkolta takarajalle. -Sekanelinpelissä asia ei ole näin yksinkertainen; siitä lisää jäljempänä.

Oltiinpa rinnakkain tai peräkkäin, kentällä on nyt jotain, mitä kaksinpelissä ei lainkaan esiinny: kahden vastuualueen sauma. Se on vastustajan kannalta kiinnostava alue, sillä tuosta saumasta on luvassa pisteitä.

Syötön tapahtuessahan pelaajat ovat hyökkäysasemissa eli peräkkäin. Kun tilanne muuttuu, siirrytään rinnakkain. Hyökkäystilanne jatkuu myös mikäli etummainen pelaaja pelaa verkkopeliä ja takapelaaja vain odottaa hyökkäystilaisuutta.

Syöttö

Edelleenkään tämä ei tarkoita sitä, että nelinpelissäkään syöttövuoro olisi ilmeinen etu ja syötössä voitaisiin helposti saada pallon voittamiseen riittävä yliote. Ässät ovat nelinpelissäkin harvinaisuuksia.

Kysymys on enemmänkin siitä, että huolimaton syöttö voi romuttaa syöttävän osapuolen pelin heti alkuun. Kilpatasolla jo vaaksan verran verkkonauhan yläpuolelle nouseva syöttö on valmis katastrofi. Pallo tulee heti ja lujaa takaisin, sillä syötön vastaanottajahan on vain yhden nopean askelen päässä tappolyöntiasemasta.

Syötön vastaanottaja voi nimittäin sijoittua lähes syöttöruudun etureunaan, toisin kuin kaksinpelissä. Syy tähän on luonnollisestikin nelinpelin syöttötakaraja, joka on lähes metrin edempänä kuin varsinainen takaraja. Nopea taaksepäinliikkuja voi siis sijoittua jopa niin eteen kuin säännöt sallivat - lähes varpaat viivalle.

Lyhyen syötön tuleekin olla niin matala ja niin lyhyt kun suinkin. Se suunnataan tavallisimmin syöttöruudun sisänurkkaan. Miksei myös ulkonurkkaan, varsinkin vaihtelun ja hämäyksen vuoksi, mutta sieltä voi tulla vaikea verkkodroppi takaisin, joko suoraan tai ristiin.

Nelinpelin pitkä syöttö on sulkapallopelin dramaattisimpia tapahtumia. Syöttö on juuri niin korkea, ettei vastaanottaja ylety siihen, ja hän joutuu perääntymään nopeasti syöttötakarajalle, tavallisesti kahdella nopealla chassée-askelella. Jos kaikki meni hyvin - siis syötön vastaanottajan kannalta - sieltä lähtee salamannopea smash kohti sivurajaa tai syöttäjän vartaloa. Ja aikaa on kahden mailakosketuksen välillä kulunut vajaa sekunti!

Syötön palautus

Ensiksikin on pakko varautua sekä pitkään että lyhyeen syöttöön. Niinhän on tietysti kaksinpelissäkin, mutta nyt pallo lähtee jopa puolitoista metriä lähempää, ja on vastaavasti ilmassa ja havaittavissa paljon lyhyemmän ajan.

Lyhyen syötön palauttajalla näyttäisi olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Korkea nosto taakse antaa syöttäjäpuolelle heti hyökkäysaseman, eli tapahtuu heti alussa juuri se mitä oli tarkoitus välttää. Aivan kelvoton vaihtoehto sekään ei toki ole, vallankaan harrastajien pelissä. Vastapuoli ei ehkä ole kovin hyvä hyökkäämään: löysähkön smashin tarkalla, matalalla palautuksella voi pakottaa vastapuolen nostamaan, jolloin osat ovatkin vaihtuneet.

Lyhyt palautus on vaarallinen siksi, että vastustaja on nyt aivan verkolla eikä pelikeskuksessa, useita metrejä taaempana. Lyhyen palautuksen on siis onnistuakseen oltava todella matala, suuntautuipa se sitten nurkkaan tai keskelle. Vastaanottajan on pyrittävä pääsemään pallon alle ja mahdollisimman lähelle verkkoa. Pitkä ja nopea askel verkolle maila ylhäällä, rush-lyöntiasennossa ja palauttajalla onkin yliote tilanteessa. Hän voi joko palauttaa verkkodropin, tai jos syöttö nousi liian korkeaksi, painaa pallon kovaa vaakasuoraan tai jopa alaspäin kohti syöttäjän vartaloa tai sivulinjaa myöten.

Nelinpelin syötön palautuksessa on kuitenkin yksi melko hyvä vaihtoehto, jota kaksinpelissä ei lainkaan ole: suunnilleen jommankumman sivulinjan puolenvälin tienoo, sillä ne ovat vastapuolen vastuualuesauman uloimmat päät, ja poikittaisen sauman ainoat kriittiset paikat. Kannattaa katsoa jo ennen syöttöä, sijoittuuko syöttäjän pelipari liian taakse; mitä taaemmaksi, sen pahemmin heillä on sauma auki.

Pitkän syötön palauttamisessa on tärkeää, että jo valmiusasento mahdollistaa nopean taaksepäin liikkumisen. Monilla pelaajilla vastaanottoasento on oleellisesti matalampi kuin kaksinpelissä.

Nopea liikkuja voi mennä aivan syöttöruudun etureunaan. Maila on ylhäällä, valmiina tapamaan puolikorkeat syötöt. Näin pakotetaan syöttäjä panemaan mahdolliseen pitkään syöttöönsä reilusti korkeutta, mikä merkitsee vastaanottajalle ehkä ratkaisevaa aikavoittoa.

Pitkän syötön palautus on tavallisesti smash, joko linjaa myöten tai keskelle. Edellytys sille on pallon taakse pääseminen - muuten voi joutua pelastautumaan tilanteesta tuolla nelinpelissä harvinaisenpuoleisella clearilla.

Toinen hyvä vaihtoehto on drop, edelleenkin linjaa pitkin. Syöttäjähän on vetäytymässä "ristiin" taaksepäin ja hänen parinsa ei ehkä ole ehtinyt liikkua tarpeeksi eteenpäin peittääkseen etunurkan.

Hyökkäys

Etupelaajan on syytä välttää menemästä liiaksi eteen. Itse asiassa oikea paikka on jokseenkin takapelaajan edessä, sillä takapelaajan smashien tavallisemmat suunnat ovat sivuraja ja kentän keskiviiva. Jälkimmäinen siksi, että siinä on kahden pelaajan vastuualueen sauma. Ristiin hyökkääminen ei ole yleensä hyvä, sillä pallon matka pitenee liiaksi, ja sulkapallon hidastuvuusominaisuuksien takia, pallon lentoaika pitenee suhteessa vielä paljon enemmän.

Verkkopelaaja ei ehdi juuri tarkkailla pelikaverinsa edesottamuksia, vaan hän joutuu arvaamaan pallon tulosuunnat vastapuolen reaktioista. Hänen vastuualuettaan ovat nyt lyhyet ja varsinkin epäonnistuneet, puolipitkät palautukset. Pitkät palautukset jätetään suosiolla takapelaajalle.

Puolustus

Puolustajan kannalta ikävintä on se, että hyökkäyssmashien palauttamisessa ei ole samalla tavalla vaihtoehtoja kuin kaksinpelissä. Lyhyt palautus ei useinkaan ole hyvä, mikäli hyökkääjäpuolen verkkopelaaja on alkuunkaan tehtäviensä tasalla. Lisäksi puolustajat joutuvat sijoittumaan parisen metriä syöttörajan takapuolelle josta ehtiminen hyökkääjän verkkopelaajan nopeisiin verkkodroppeihin ei ole mitenkään helppoa.

Tässäkin puolustajan tulee pyrkiä kääntämään puolustus mahdollisimman pian omaksi hyökkäyksekseen. Helppoa se ei välttämättä ole, mikäli hyökkääjä ei sorru virheisiin.

Yksi mahdollisuus on smashin nostaminen sivulinjan puolenvälin tienoille. Hyökkäävän peliparin kentässähän on se sama vastuualuesauma kuten syöttötilanteessakin. Nytkin tuon sauman päät ovat kiinnostavia. Kuten syöttövaiheessakin tarkka nosto puolipitkänä verkkopelaajan ohi tai yli linjojen puoleenväliin luo ainakin edun, ellei ehkä vielä hyökkäystilannetta.

Sekanelinpeli

Tarkoitan tällä sitä, että "sekanelinpeli" on taktinen käsite, eikä suoranaisesti liity sukupuoleen. Käytetään kuitenkin jatkossa pelaajista nimityksiä mies ja nainen, sillä niinhän käytännössä lähes aina pelataan.

Leimallista sekanelinpelille, verrattuna nelinpeliin, on puolustaminen "lähes" peräkkäin. Mies siis puolustaisi koko takakentän leveydeltä ja nainen pysyisi etukentällä.

Tarkasti peräkkäin pelaamisella on kuitenkin selkeät haittansa. Nainen on puolustustilanteessa pahasti ulkona tilanteesta eikä pysty juurikaan vaikuttamaan peliin. Hän voi sen sijaan jopa saada vastapuolen smashin vaikka kasvoihinsa. Nopean smashin tuloaika keskikentältä verkon yli nimittäin alittaa reilusti sen, missä normaaleilla reflekseillä varustettu ihminen kykenee toimimaan.

Lisäksi miehen tehtävä puolustuksessa on mahdottoman rajoilla. Hänen olisi puolustettava yksin koko yli kuuden metrin levyinen alue takakentällä - sivulinjat jäävät käytännössä auki.

Vastustajan päästessä hyökkäämään naisen pitää perääntyä jonkin verran taaksepäin ja lisäksi vielä hyökkääjään nähden ristikkäiseen ruutuun. Tässä on se ajatus, että nainen saa reaktioaikaa lisää pallon matkan kasvaessa ja lisäksi hän ottaa omalta kenttäpuoliskoltaan osan miehen puolustusalueesta.

Lisäksi naisen kannattaa tällaisessa tilanteessa suunnata pitkä palautus nimenomaan ristiin, koska hänhän on tällöin valmiiksi oikeassa paikassa.

Jos hyökkääjä katsoo viisaaksi hyökätä heikommaksi katsomaansa naista kohti, hän joutuu tekemään sen nimenomaan ristilyönnillä, jolloin pallolla on kuljettavana pitempi matka. Pallon nopeus hidastuu sen verran, että se on mahdollista tavoittaa.

Vastaavasti mahdollinen suora hyökkäys suuntautuu miestä kohti, mutta kapeammalla sektorilla ja helpommin otettavana.

Monet hyvät sekanelinpeliparit puolustavat nelinpeliparin tapaan, siis rinnakkain. Jos mies ja nainen todella aidosti ovat tasavahvoja, niin tämä on ihan hyvä tapa puolustaa. Muussa tapauksessa siihen sisältyy se vaara, että vastustaja sekoittaa parin hyökkäyskuviot pakottamalla naisen taakse lobilla tai clearilla.

Tällöin parin joko on tyydyttävä hyökkäämään niillä naisen heikommilla lyönneillä tai pyrkiä vaihtamaan hyökkääjää. Tähän tarvitaan niin hidas lyönti, että nainen ehtii liikkua sen perässä verkolle jolloin mies pääsee valtaamaan takakentän. Käytännössä tällainen lyönti on lyötävä sivulinjalle, joko drop tai puolikova smash. Vastapuolen naisenhan pitäisi olla puolustamassa vinottain vastapäätä olevassa ruudussa.

Tällainen hyökkäysaseman rikkominen on tietysti mahdollista jo syötössä. Tällöin naista ei voi pakottaa aivan niin taakse kuin myöhemmin, koska syötössä on lyhyempi takaraja.

Sulkapalloa harrastamaan - miten?

Minne sulkis juurtuu, sinne se juurtuu sitten sitäkin perusteellisemmin. Suurempien kaupunkikeskusten ulkopuolella on paikkakuntia, joissa harrastajien määrä on jyrkässä - 'myönteisessä' - epäsuhteessa väkilukuun. Mainittakoon vaikkapa Parainen, josta on tullut useita kansallisen tason huippuja, ja onpa paraislaisia nimiä vilahdellut maailman ranking-listallakin. Joka 170:s paraislainen kuuluu paikalliseen sulkisseuraan! Tästä voi itsekukin laskeskella kaikenlaista Suomen (ja oman paikkakuntansa) sulkisharrastuksesta, ja varsinkin millaista sen 'pitäisi' olla!

Ainakaan sulkapallon harrastajan ei ole pakko olla harrastuksensa kanssa yksin, ellei välttämättä halua: sulkis on mailapelien keskuudessa yhtä suosittu kuin muut yhteensä. Vuosituhannen vaihteessa harrastajia oli yli 200 000:n, ja suunta on selvästi nouseva.

Välineiden hankinnassa on vieläkin pienet ongelmansa, mutta ylipääsemättömiä ne eivät ole. Niitä on käsitelty pelivälineiden esittelyn yhteydessä. Vaatetuksen ja jalkineiden suhteen huolia ei ole, vaan liikuntaa muuten harrastavalla henkilöllä on luultavasti sopivat asusteet jo valmiiksi kaapissaan.

Ellei tavoitteena ole sen kummempaa kuin pelaileminen silloin tällöin, tarvitaan pelikaveri tai mieluummin kokonainen porukka, ja vakiovuoro jossain sulkishallissa. Aivan helposti tuo jälkimmäinen ei aina järjesty, sillä sulkiksen suosio on täyttänyt hallien parhaat ajat. Voit siis joutua joko odottamaan, tai sitten on tyydyttävä matkustamaan vähän kauemmaksi kuin oli alunperin tarkoitus.

Korkeammalle tavoitteensa asettavan on syytä hankkiutua valmennukseen. Jos ei muuten, niin ainakin väärien tekniikoiden poisjuurittamiseksi. Ehkä vielä painavampi syy voisi olla se, että vain harrastuksessaan edistymällä siitä saa kaiken irti.

Seuratoiminta

Aivan kaikilla paikkakunnilla ei sulkisseuraa ole, mutta toki kaikilla suuremmilla. Lisäksi aivan kaikki seurat eivät välttämättä ota uusia jäseniä. Tämä johtuu useimmiten juuri paikkakunnan tai seuran resurssitilanteesta.

Seurat hinnoittelevat jäsenyytensä eri tavoin. Jos jäsen- tai vuosimaksu on korkeahko, siihen myös sisältyy jonkin verran valmennusta tai peliaikaa tai molempia. Ehkä tavallisempaa on, että vuosijäsenmaksu on vähäinen, mutta siihen sisältyy vähänlaisesti ilmaispalveluja.

Kilpapelaajalle, ja sellaiseksi aikovalle, seuran jäsenyys on ehdoton edellytyskin. Virallisia kilpailuja järjestetään maassamme vain Suomen Sulkapalloliiton määrittelemissä puitteissa ja sen kilpailusääntöjen mukaan. Vain Liiton jäsenseura voi ylipäänsä ilmoittaa osanottajia tällaisiin kilpailuihin.

Samalla ottanet selvää, millaiset harrastesulkismahdollisuudet paikkakunnallasi on. Joillakin paikkakunnilla toimii firmaliiga, joillakin on sisäinen ranking-kisasysteemi. Myös Sulkapalloliiton webbisivua on syytä seurata; sieltä löytyy tietoa sekä kilpa- että kuntosulkiksen tapahtumista ja kisoista.

Sulkapallohallit

Nykytilanteessa ei vakiovuoron saaminen ole enää aivan helppoa, mutta irtovuoroja voi onnella saada jopa aivan parhaisiin aikoihin. Helpoimmin pääsee pelaamaan viikonlopuisin ja myöhään iltaisin. Erityisesti niille, joilla on mahdollisuus lähteä pelaamaan päiväsaikaan, on tarjolla vuoroja paikoitellen suorastaan ylenpalttisesti!

Business-elämän lait tehnevät aikanaan tehtävänsä ja lisää salitilaa rakennetaan sitä mukaa kun lajin suosio lisääntyy.

Sulkapalloon todella hyvin soveltuvia liikuntahalleja on meillä ylipäänsä heikonlaisesti. Tiheimmässä halleja on pääkaupunkiseudulla, samoinkuin harrastajiakin. Sielläkin vartavasten sulkapallolle rakennettu pelitila on harvinainen ilmiö.

Tyypillinen sulkapallopaikka on entistä tenniskenttää. Viime vuosina on nimittäin monissa tennishalleissa otettu yksi tai useampi tenniskenttä sulkapallokäyttöön, tuottaahan sulkapallo neliömetriä kohden jopa kolme kertaa enemmän markkoja neliömetriä kohden. Tällöin yleensä valaistukselle ei tehdä mitään, harvemmin kyllä alustallekaan.

Näin saadaan pelipaikka, jossa kovan alustan takia rajussa kilpapelissä jalat kipeytyvät ja aina jokin valo paistaa pahasti lyöjän silmiin. Tavallista sulkapallorahvasta tämä ei lopultakaan hirveästi häiritse, ja varsinkin huonoihin valoihin tottuu nopeasti - koska on pakko tottua. Pääasia että pääsee pelaamaan...

Hyvässä sulkishallissa pitäisi toteutua mahdollisimman moni seuraavista:
-Alusta on joustava, joko joustopuulattia tai erityinen muovimatto jonka alla tarpeellinen joustokerros.
-Valaistus on kenttien väleissä, eikä ainakaan pääosin kenttien päädyissä.
-Seinät ovat melko tummat ja tasaisen väriset.
-Ilmastoinnin tms. aiheuttamia ilmavirtauksia ei ole kenttien kohdalla
-Tilan vapaa korkeus on ainakin 8 metriä.

Niille tahoille, joita uusien hallien rakentaminen kiinnostaa, on olemassa hyvä opaskirja. Rakennustieto Oy on Opetusministeriön rahoituksella ja Suomen sulkapalloliiton tuella julkaisseet kirjasen nimeltä Sulkapallohallien suunnittelu- ja rakentamisopas.

Harrastesulkistoiminta

Harrastajille tarkoitettujen kilpailujen määrä on kasvussa. Sellaisia järjestää niin Sulkapalloliitto kuin myös seurat ja seurayhtymät, jopa parhaat työpaikkakerhot.

Tyypillistä näille tapahtumille on se, että rekisteröityjen kilpapelaajien mukaanpääsyä joko rajoitetaan tai kielletään kokonaan. Ideana on tietenkin se, että kenenkään harrastusta ei ole järkevää ruveta tappamaan sillä, että hänet toistuvasti pannaan kilpailemaan ylivoimaista vastustajaa vastaan.

Kylmä totuushan on se, että myös kilpapelaajaluokissa esiintyy eri tasojen välillä suuria tasoeroja, eikä kilpailemisessa kovin toisen tasoista pelaajaa vastaan ole mieltä; se tuhoaa pelaamisen ilon molemmilta osapuolilta.

Kuitenkin firmaliigassa ja harrastajakisoissa näkee peliä, jolla pärjäisi kilpailuissa ainakin C-tasolla, ehkä B:ssäkin. Tietysti itsekukin päättäköön itse, milloin haluaa kilpailemaan lähteä.

Firmaliiga ja työpaikkojen sulkiskerhot

Jo 80-luvulla pelattiin eräänlaista firmaliigaa, nimeltään loppuvaiheessa Travek Cup. Siinä tosin sallittiin yrityssarjassa myös luokiteltujen pelaajien käyttö.

Suurilla työpaikoilla on useinkin oma urheilukerho, ja suurimpien työpaikkakerhojen sulkisharrastajamäärä nousee jo toiselle sadalle. Työnantajat suhtautuvat ylipäänsä suopeasti liikuntaharrastukseen työpaikkayhteisössä puitteissa.

Sulkapalloilijana ajattelisi mielellään, että erityisesti lajimme olisi muita lajeja suuremmassa suosiossa työpaikkaliikunnassa sen erityisen paljon kuntoa kohottavan vaikutuksen takia. Kysymys on kuitenkin siitäkin, ettei laji tule maksajalle erityisen kalliiksi ja siinä on harrastuksena sekä yksilö- että joukkuelajin piirteitä.

Sulkis urheiluna ja huippu-urheiluna

Sulkapalloa ei juuri näe televisiossa ainakaan Suomessa. Ja jos näkyy, niin vain kaksinpeliä. TV-väkikin nimittäin rinnastaa sulkapallon monessa mielessä tennikseen, jossa pääpaino on selkeästi kaksinpeleissä, nelinpelien ollessa vähemmän kiinnostavaa.

Kuitenkin sulkiksessa pelataan viittä pelimuotoa, ja erikoistumispyrkimyksistä huolimatta lähes kaikilla kilpapelaajilla on tuntuma niihin kaikkiin. Myös yleisö, siis asiantunteva sulkisyleisö, on kiinnostunut niistä kaikista.

Kansallisen kilpailutoiminnan yleisorganisoinnista kantaa vastuuta Suomen Sulkapalloliitto (SSuL). Yksittäisten kisojen järjestäjänä on kuitenkin lähes poikkeuksetta jokin liiton noin puolestatoistasadasta seurasta. Tällaisia virallisia kilpailuja on viime aikoina ollut runsaat viitisenkymmentä vuodessa.

Myös Liiton vuotuisen kilpailukalenterin ulkopuolella toki tapahtuu kaikenlaista. Erityisesti harrastajakisoja, siis luokittelemattomille pelaajille, on yhä enemmän ja yhä useammilla paikkakunnilla.

Pelaajaluokitukset

Suomessa tasoluokkia eli 'yleisiä luokkia' ovat Valio, A, B, C ja käytännössä myös D. Näistä D on itse asiassa eräänlainen 'kaatoluokka', kuten tilastomies sanoisi. Tahtoo sanoa, jokainen kadunmies voi liittyä sulkapalloseuraan ja ilmoittautua seuraaviin kisoihin jossa D-luokkaa pelataan. -Tai oikeastaan 'pyytää ilmoittamaan', sillä virallisiin kisoihin voivat osanottajia ilmoittaa vain SSuL:n jäsenseurat, eivät yksittäiset pelaajat itse.

Pelaaja ei voi osallistua omaa luokitustaan alempaan, 'helpompaan' luokkaan. Ylempiin kyllä saa, joskaan ei aivan rajattomasti. Nelinpelissä kahta, kaksinpelissä yhtä luokka ylempään. Siis esimerkiksi C-luokkalainen nelinpelipari voi ilmoittautua A-luokkaan jos arvelee pärjäävänsä. Yleensä ei pärjää.

Jonkimoisia hankaluuksia järjestäjille aiheuttavat ne monitoimikoneet, jotka kilpailuissa säännöllisesti ahkeroivat niin kaksin-, nelin- kuin sekanelinpelitkin, ja jos vain mahdollista, vielä useammassa luokassa. Kilpailujen järjestäjät voivat kuitenkin kisakutsussa rajoittaa pelaajan osallistumisien määrää, esimerkiksi maininnalla "vain yksi kutakin pelimuotoa".

Miesten ja naisten tasoeroksi on arvioitu kaksi luokkapykälää. Valioluokan naispelaaja saa siis pelata miesten B:ssä, A-nainen C:ssä ja B-nainen D:ssä. Kilpailuissa voi siis alemmissa luokissa miestä tai miesparia kohdata nainen tai naispari. Yleensä naiset hankkivat "miespelikokemusta" nimenomaan kaksinpelissä.

Ikäluokkia ovat juniorien 19, 17, 15, 13 ja 11 sekä varttuneemman kansanosan 35, 40, 45, 50 ja 55. Pelioikeus ikäluokissa määräytyy kilpailukausittain eikä syntymäpäivä aiheuta siis välitöntä luokkamuutosta. Alkuvuodesta 15 vuotta täyttänyt saa pelata 15-luokassa vielä koko kevätkauden loppuun. Vastaavasti joulukuussa 45 vuotta täyttävä seniori saa aloittaa 45-luokassa jo syyskauden alusta.

Luokkien luettelo ei ole käytännössä ihan tyhjentävä eikä jonkin muun ikäluokan liittäminen kisan ohjelmaan ei ole suuri ongelma. Ainakin perinteellisessä nuorten ja ikähenkilöiden SM-kisoissa pelataan 60-luokkaakin. Vanhempia ikäluokkia pelataan suhteellisen harvoin, eikä 40-luokkaakaan kovin usein näy. Tavallisesti ensimmäiset senioriluokat ovat 35 ja 45.

Lisäksi Juniori-GP -kisoissa käytetään ikäluokkien jakamista A- ja B-tasoon, sillä junioripuolellakin paremmuus riippuu toki enemmänkin valmennuksen ja pelikokemuksen määrästä kuin iästä.

Kunkin kisan kilpailukutsussa, kuin myös kilpailukalenterissa, mainitaan mitä luokkia ja mitä pelimuotoja pelataan. Pelimuotojen lyhenteet ovat:

MK = miesten kaksinpeli
MN = miesten nelinpeli
NK = naisten kaksinpeli
NN = naisten nelinpeli
SN = sekanelinpeli

Niinpä kisakutsussa saattaa esiintyä vaikkapa seuraavanlainen "koodisanoma":
A,B,C,MK-NK-D,MK-MN-35-45-19-15

Tämä on selkokielelle tulkittuna seuraavaa: "näissä kisoissa pelataan yleisissä luokissa A:sta C:hen kaikki pelimuodot, mutta D-luokassa vain kaksinpelit. Ikäluokissa 35, 45, 19 ja 15 pelataan vain miesten kaksinpeli ja miesten (poikien) nelinpeli".

Kansalliset kisat ja eliittikisat

Kausi vaihtuu virallisesti kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta kisat sijoittuvat käytännössä syyskuun alun ja vapun väliseen aikaan. Kilpailusääntöjen mukaan Liitto julkaisee tulevan talvikauden kisakalenterin kesäkuun aikana.

Vuodenvaihde jakaa kilpailukauden vielä puolikausiin. Menestyneiden kilpapelaajien nostot ylempiin luokkiin tapahtuvat puolikausittain, mutta laskut kausittain. Päätökset asiasta tekee Sulkapalloliiton ranking-valiokunta. Siinä heillä on ohjenuoranaan Liiton julkaisemat luokitus- ja rankkaussäännöt.

Kisoja on vuoden mittaan varsin monenlaisia. On eliittikisaa, on juniori-GP:tä, ikäluokkakisaa ja ties mitä. Kilpailukutsun tai -kalenterin kuvaus pelattavista luokista ja pelimuodoista on kuitenkin tärkein tieto siitä, mistä on kysymys.

Valioluokan kisoja nimitetään eliittikisoiksi ja päinvastoin. Eliittikisasäännöt sanovat aika yksiselitteisesti, että eliittikisa on useamman osakilpailun muodostama kokonaisuus, jonka osakilpailuihin voivat osallistua vain valioluokan pelaajat ja nelinpelissä A- ja B-luokkalaiset heidän nelinpelipareinaan.

Jokseenkin poikkeuksetta eliittikisoissa pelataan muitakin luokkia. Ne järjestää aina jokin sulkapalloseura ja sille on taloudellisesti tärkeää, että kilpailijoita tulee paikalle paljon. Asiallisesti ottaen siis eliittikisoissa pelataan yhtaikaa kahta kilpailua, eliittiä ja muiden luokkien 'erilliskisaa'. Käytännössähän tämä ero ei tietenkään näy missään.

SM-kisat järjestää nykyään käytännössä aina itse Sulkapalloliitto, sen kilpailu- tai huippuvaliokunta. Kansallisten mestaruuskilpailujen ajankohdaksi on kansainvälisesti määrätty helmikuun ensimmäinen viikonloppu. Osallistumisoikeus on valio- ja A-luokan pelaajilla, kuin myös eräin edellytyksin B-luokkalaisilla.

Kansainvälinen kilpailutoiminta

Sulkapallon maailmanmittelöiden nykyistä kokonaisuutta ei mitenkään voi kehua selkeäksi eikä yksinkertaiseksi. Kisoja on paljon eivätkä niiden viralliset nimet aina sano mitään edes siitä, mikä laji on kyseessä.

Pitkään oli All England Championships käytännössä se kisa, missä epäviralliset maailmanmestaruudet noteerattiin. Ensimmäinen varsinainen kamppailu maailmanmestaruuksista oli Thomas Cup, joka järjestettiin ensimmäisen kerran 1948. Se oli ja on edelleen miesjoukkueiden joukkuekilpailu eikä lainkaan yksilökisa. Myöhemmin se sai seurakseen naisjoukkueiden Uber Cupin. Käytännössä nykyään Thomas Cup ja Uber Cup järjestetään yhdessä, aina parillisina vuosina.

Parittomina vuosina käydään maailmanmestaruuskilpailu yksilökilpailuna, alkaen niinkin myöhään kuin 1977. Se oli vuoteen 2001 asti yhdistetty sekajoukkueiden Sudirman Cup'iin siten, että ensimmäisellä viikolla on Sudirman Cup ja toisella MM-kisa. Jatkossa kisat järjestetään erillisinä.

Myös juniorien MM-kisat pidetään erikseen yksilöille ja joukkueilla - tosin samalla kertaa. Joukkuekisassa noudatetaan soveltuvin kohdin Sudirman Cupin sääntöjä. Tärkein poikkeus on tietenkin se, että osanottaja ei saa täyttä yhdeksäätoista vuotta sen kalenterivuoden aikana, jona kisat pelataan.

Sulkapallossahan ei raha liiku läheskään siinä määrin kuin monessa muussa maailmanlajissa. Tätä puutetta torjumaan on rakennettu World Grand Prix. WGP koostuu sarjasta eri maissa pidettäviä tasoluokiteltuja kisoja, joista arvokkaimmassa eli kuuden tähden turnauksissa rahaa on oltava jaossa 250 000 USD. Kauden päätyttyä pelataan vielä "World Grand Prix Finals".

Euroopanmestaruuskisat ovat suomalaisten kannalta ehkä mielenkiintoisimpia, niistä kun ovat poissa kaukoidän 'suurvallat', joilla on tapana kuoria kermat maailmankisojen palkintopöydiltä. Nykyään European Badminton Union järjestää myös veteraanien EM-kisoja.

Olympialaiset

Kuten uudet lajit yleensäkin, myös sulkapallo oli ollut ensin esillä näytöslajina, jopa kahdesti. Vuonna 1972 Münchenissä ei vielä pelattu naisten nelinpeliä. Vuoden 1988 isäntämaa Etelä-Korea on yksi lajin suurvaltoja, ja se voittikin kotikentällään Söulissa naisten nelinpelin ja sekanelinpelin.

Niin Barcelonassa kuin Atlantassakin Suomea edustivat Pontus Jäntti ja Robert Liljeqvist. Erityisesti Pontuksesta tuli nuorten EM-voittonsa (-87) ansiosta todellinen kotimaisen sulkiksen ikoni.

Sydneyssa pelasivat vuorostaan Jyri Aalto ja Anu Weckström, jälkimmäinen siis ensimmäisenä suomalaisena naismailapelaajana. Suurten sulkapallomaiden horjuttaminen ei vieläkään onnistunut, mutta laji sai hiukan lisää julkisuutta.

Olympialaisiin valitaan pelaajat erityisen olympiarankingin perusteella. Se ei ole sama asia kuin varsinainen maailmanranking, muun muassa siksi etteivät muutamat sulkapallon suurvallat kahmisi likimain kaikkia olympiapaikkoja. Vaikka Suomi ei Euroopassakaan kuulu lajin terävimpään kärkeen, ei meillä pitäisi jatkossakaan olla suuria vaikeuksia mukaan mahtumiseen - meikäläinen osaamisen taso suhteessa koko maailmaan ei alkaneella vuosituhannella ole ainakaan ollut laskussa!

Suomen Sulkapalloliitto SSuL

Noihin numeroihin ei asiasta kiinnostuneiden enää kannata soittaa, sillä ilmoitus oli Helsingin Sanomissa jo 18. elokuuta 1954. Tuosta vuodesta tuli suomalaisten sulkapalloilijoiden ja sulkapalloseurojen yhdyssiteenä toimivan Suomen Sulkapalloliiton perustamisvuosi.

Perustajien joukko oli pieni, vain kuusi seuraa. Näistä Helsingfors Badminton Club (HBC) on huipulla edelleenkin. Sitä ovat edustaneet muun muassa Driven Jyri Aaltoa lukuunottamatta kaikki tähänastiset olympiaedustajamme.

Jo seuraavana vuonna pidettiin ensimmäiset SM-kisat. Niin kilpailu- kuin muukin toiminta pysyi pienenä ensimmäiset pari vuosikymmentä. Siitä eteenpäin toiminta on laajentunut ja kansainvälisiä kilpailumenestyksiäkin on tullut.

Liitto kouluttaa, koordinoi, tiedottaa ja tekee ylipäänsä sitä mitä lajiliitot tekevät. Huippusulkapalloilijoiden valmennus on pitkälti Liiton työtä. Harvan seuran resurssit huippuvalmennukseen riittäisivätkään.

Liitto jakaa vuosittain sulkapallokilpailut seurojen välillä ja julkaisee kilpailukalenteria. Varsinainen kilpailujen järjestäminen on muiden organisaatioiden, käytännössä yksittäisten seurojen työtä.

Neljästi vuodessa ilmestyvä Sulkapallolehti on Liiton julkaisuista tärkein. Aiemmin ilmestyi vuosittain Vuosikirja, jonka keskeisenä sisältönä olivat kotimaisen sulkapallon erilaiset säännöstöt ja ajankohtaiset luettelot, kilpailukalenteri yms. Tämä on lopetettu ymmärrettävistä syistä: Liiton webbisivu ajaa nykyään saman asian paljon paremmin.

Sama koskee pelkkien pelisääntöjen julkaisemista erillisenä vihkosena. LAlletkisrjoittaneen perustama Liiton webbisivu www.sulkapallo.net on palvellut Suomen keskeisenä sulkapalloaiheisena web-tietopankkina jo vuoden -97 alusta. -Suomi oli muuten Pohjoismaiden sulkapalloliitoista ensimmäinen, jolla oli omat webbipalvelu.

Tuomo Lintulaakso