Kentistä ja niiden rakentamisesta

Jo sääntökirjakin määrittelee kenttien laadun varsin vapaasti: petankkia voidaan pelata millä tahansa alustalla. Käytännössä pelialusta sentään on aina jonkinlaista hiekkaa tai soraa.

Erilaisten ja eritasoisten pelaajien välillä vallitsee melkoisia erimielisyyksiä siitä, mikä on "hyvä" alusta. Vasta-alkajat, ja monet ilman suurempaa urheilullista kunnianhimoa pitempäänkin pelanneet suosivat tasaista, melko sileää alustaa jossa ei ole kiviä eikä mainittavia kaltevuuksia. Huipputason pelit taas käydään alustoilla, joille tavallinen sunnuntaipelaaja ei lähtisi edes maastopolkupyörällä.

Mitään ainoa oikeaa pelialustaa ei siis ole, vaan yleiseen käyttöön tarkoitetun kentän on oltava jonkinlainen kompromissi eri käyttäjäryhmien tarpeiden välillä.

Kentän mitat ja rajaaminen

Useimmiten silloin, kun tilaa on riittävästi, peliä pelataan rajaamattomilla alueilla. Tällöin alkuarvonnan voittaja valitsee vapaasti heittoympyrän paikan ja suunnan mihin maalipalloa heittää. Jokaisen kierroksen alussa maalipallon heittäjä valitsee heittosuunnan, ottaen toki huomioon sen, ettei toisen pelin alueelle voi mennä.

Säännöt sallivat rajattoman pelaamisen jopa kilpailuissa, mutta juuri niissä tilanpuute useimmiten pakottaa käyttämään rajattuja alueita. Ne ovat suorakulmion muotoisia alueita joilla pelataan edestakaisin, eli maalipallon heittäjä ei voi enää valita suuntaa ihan vapaasti.

Sääntökirjan nyrkkisääntö kilpakentäksi on 15 x 4 metriä, joista pienemmissä kilpailuissa saa tinkiä, ei kuitenkaan alle 12 x 3:n metrin. Maksimimittaisilla kentillä pätevät sääntöjen minimit ilman lievennyksiä: heittoympyrän tulee olla vähintään metrin päässä rajasta tms esteestä, samoin maalipalloa ei saa heittää metriä lähemmäs rajaa.

Vaikka asiaa ei sääntökirjassa osatakaan kunnolla täsmentää (se on ranskalaisten laatima...), niin petankkipelissä tarvitaan kahdenlaisia rajalinjoja:

• Pelialuerajoja eli "aloitusrajoja", jotka rajaavat sen alueen, missä peli aloitetaan. Mainitut metrin minimietäisyydet pätevät nimenomaan näihin rajoihin.
• Hylkäysrajoja, eli tavallisimmin kansan suussa "kuolemanrajoja". Sellaisen ylittänyt kuula on poissa pelistä, "kuollut". Vastaavasti sen ylittänyt maalipallo on hylätty jolloin pelikierros keskeytyy.

Hyvin usein nämä kaksi rajaa yhtyvät, mutta eivät aina. Voidaan määritellä, ja useissa kilpailuissa yksinkertaisuuden vuoksi niin tehdäänkin, että kaikissa noissa 15 x 4 laatikoissa kaikki rajat ovat myös kuolemanrajoja. Hiukan suuritöisempää on vetää erityiset hylkäysrajat etäämmäksi pelialuerajoista. Tällöin kuula tai maalipallo ei vielä kuole karattuaan pelialueelta, vaan vasta tuolla "kuolemanrajalla".

Oheisessa kuvassa on kaksi pelikenttää (katkoviiva) sijoitettu aivan vierekkäin, siten, että niillä on yhteinen väliraja. Kuula tai maalipallo pysyy "hengissä" vaikka menisi naapurikentän puolellekin. Hylkäysraja (yhtenäinen viiva) saa sääntöjen mukaan olla korkeinta 4 m:n päässä peliauerajoista.

Vielä säännöt tuntevat käsitteen "reunaeste". Sellaiset ovat erittäin tarpeelliset erityisesti silloin, kun kenttiä joudutaan asettamaan päädyt vastakkain, jolloin lähes jokainen ampumatilanne aiheuttaa jonkin kuulan karkaamisen vauhdilla toiselle kentälle. Hyviä reunaesteitä saadaan vaikkapa parruista tai pystyyn asetetuista lankuista. Sellaisen tulisi sääntöjen mukaan olla vähintään 0,3 m:n etäisyydellä hylkäysrajasta.

Pelialue ja -alusta

Aurinkorannikon kaupungit ovat tyypillisesti aika tiiviisti rakennettuja alueita, eikä suomalaisille harrastajille kotimaasta tuttuja laajoja sorakenttäalueita yleensä löydy. Pelipaikat ovat tyypillisesti kunnan tarkoitukseen varaamia ja rakentamia, usein jossain määrin epäkäytännöllisesti.

Seuraavassa muutamia näkökohtia kenttien rakentajille - tai harrastajille, välitettäväksi edelleen kunnallisille vastuuhenkilöille.

Mikäli tilaa kentän rakentamiseen on niukalti, paras tilankäyttö saadaan oheisessa kuvassa esitetyillä kenttämoduleilla. Kenttäalueen mitat on saatu yksinkertaisimmalla mahdollisella yhdistelmällä virallisista mitoista (15 x 4 m) ja käytännön minimimitoista (12 x 3 m). Samasta tilasta saa toiseen suuntaan pelatessa kolme 15 x 4 -kenttää ja toiseen suuntaan viisi 12 x 3 -kenttää.

Kiinteitä reunaesteitä kanttämodulin sisään ei siis pitäisi rakentaa, koska se estää kenttien käytön toiseen suuntaan. Tarvittaessa tilapäiset rajat on telppo toteuttaa vaikkapa naruilla.

Pelialustan laatu on ongelmallinen kysymys sikäli, että kuten luvun alussa mainitsin, erilaisilla pelaajilla on asiasta hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Mikäli paikkakunnalla edes osalla pelaajista on kunnianhimoisia ajatuksia hyväksi pelaajaksi kehittymisestä, on jostain löydyttävä myös vaikeampia kenttiä.

Suomessa pelialusta tehdään mieluiten kivituhkasta, raekoko tyypillisesti 0-5 mm, joka on huokeaa kivenmurskausjätettä mutta pelialustaksi erinomaisen sopivaa. Yleensä tätä vielä terästetään sopivalla määrällä irtokiviä tai sepeliä. Aivan samanlaisia maa-aineksia kuin Suomessa tuskin Espanjasta löytyy, mutta vastaavanlaatuisia varmastikin.

Kaikkein helpoimmillakin kentillä olisi syytä olla kiviaineksessa usean millin raekokoja, mutta myös kaikkein hienoimpia aineksia kovahkon perusalustan muodostamiseksi. Puistoihin ei kovin vaikeita kenttiä kannata tehdä, sillä siellä käy paljon vasta-alkajia, mahdollisia tulevia "tosissaanpelaajia" - Emmehän halua masentaa heitä heti alkuun... ;)

Hyviä kilpa-alustoja löytyy Aurinkorannikolta usein parkkipaikoilta, mm. Kustens Kula pelattiin tänäkin talvena Benalmádenan feria-alueen parkkipaikalla, jonka toinen puolisko oli vaikeudeltaan "lähes ammattilaistasoa". Näilläkin lienee taipumus kadota petankkikäytöstä tulemalla pikkuhiljaa asfaltoiduiksi.